Vuoden 1991 vaaleissa silakkamainoskamppanja toi keskustalle sen kaipaamaan veret seisauttavan vaalivoiton. Seuraavia vuosia ajatellen silakkaruoto oli osuva enne, mutta vaalien alla tuskin kukaan saattoi arvata, miten vaikeat vuodet maalla olisi edessään. Demarit halusivat väkisin oppositioon lihomaan, joten hallituksen muodostaminen jäi porvarien huoleksi. Nuori keskustajohtaja Esko Aho löysi itsensä pääministerin virkahuoneesta. Kokoomus halusi ja sai valtionvarainministerin salkun. Sitä kantamaan valittiin yllättäen riihimäkeläisinsinööri Iiro Viinanen, jonka minä tunsin hyvin jo eduskutna-ajoiltani. RKP oli totta kai sekin mukana hallituksessa, mutta ketkä olisivat sen ministerit?
Politiikassa mikään ei ole varmaa. Menestyksestäni huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – puolueessa kyti vielä suunnitelma minun sysäämisekseni syrjään hallituksen vaihtuessa. Niiden kaavailujen kannalta oli täysi katastrofi, että sain vuoden 1991 vaaleissa lähes 17000 ääntä, Elisabeth Rehn kirjoittaa. Se teki sivuuttamiseni aivan mahdottomaksi. Puolueessa suunniteltiinkin puolustusministerin paikast luopumista ja Jörn Donnerin nostamista kulttuuriministeriksi, mutta hanke kaatui kokoomuksen vastustukseen. Donnerille ministeripaikan menetys oli valtava pettymys, mitä ei tainnut antaa minulle koskaan anteeksi.
Puolueessa oli myösn jonkilaisia suunnitelmia Astrid Thorsin nostamisesta läntisen maailman kolmanneksi naispuolustusministeriksi ( väliin oli ehtinyt Kanadan Kim Campbell), mutta se olisi kai sentään tuntunut vähän liian läpinäkyvältä. Joten minä sain kuin sainkin jäädä.
Ahon hallituksen ylivoimainen voimakaksikko olivat tietysti Esko Aho ja Iiro Viinanen. Silloin kun he päättivät yhdessä ajaa jokin asian läpi, vastaan oli vaikea asettua. Minulla oli onneksi hyvät suhteet molempiin. Pääministeriksi tullessaan Aho oli tietyisti hirveän nuori, mikä näkyi ehkä tiettynä kireytenä ja malttamattomuutena. Aho ei aina jaksanut kuunnella muiden mielipiteitä vaan saattoi napauttaa aika ilkeästikin, jos keskustelu venyi hänen mielestään liian pitkäksi. Yleisvaikutelmani Ahosta ihmisenä ja pääministerinä oli kuitenkin hyvin myönteinen.
Viinasen kanssa suhteemme oli särmikkään lämmin. Viinanen on perusinsinööri, joka rakastaa heitellä koko ajan ympärilleen pientä teekkarijäynää. Varsinkin silloin, kun esittelin asioita tasa-arvoministerin ominaisuudessa, saatoin olla varma, että Viinanen murjaisee jonkin poikamaisen herjan. Minä annoin takaisin samalla mitalla, mistä Viinanen selvästi piti. Luonteeltaan Viinanen oli todellisuudessa aika kilti, eksottinene hedelmä, jossa on terävät piikit ulospäin, mutta sisältö on makeaa mössöä.
Kokeneena ministerinä Väyrynen oli aikonut itsestäänselvästi haalia itselleen koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Hän ei osannut ajatella, että puolustuministerille kuuluisi osa turvallisuuspolitiikkaa, kuten länsimaissa on yleisesti tapana. Aktiivinen roolini tuli siksi hänelle yllätyksenä ja kai järkytyksenäkin.Väyrynen oli myös tiukasti takertunut vanhaan kylmän sodan maailmankuvaan, eikä hän pysynyt maailman muutosten vauhdissa mukana. Siksi minä sain tilaisuuden napata kiinni uusista tuulista ja päästä ensimmäisenä sanomaan ääneen monia siihen asti kiellettyjäkin asioita.
Turvallisuuspolitiikan reviisikiistan lisäksi välejämme alkoi vuoden 1992 alusa kalvaa toinenkin, Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosini. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannatustani. Ministeriaikani alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui kuin joku olisi sammuttanut katkaisimesta valot. Hyökkäys seurasi toistaan.
Tyypillinen tapaus oli vuoden syksyllä 1992 puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Alennuksen pyytämistä oli käsitelty puolustusneuvostossa, jossa oli minun lisäkseni paikalla muita ministereitä ja ulkoministeriön korkeimmat virkamiehet. Kuvittelin itsestäänselvästi, että ulkoministeriöstä oli informoitu presidenttiä ja niin kuvittelivat kaikki muutkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut saatunut mainitsemaan asiasta Koivistolle.
Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasianvaliokunnassa, presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Laukaistakseni kiusallisen tilanteen vastasin Koivistolle, etta asiassa oli ilmeisesti päässyt sattumaan valitettava tietokatkos, josta oli hyvin pahoillani. Anteeksi en tietenkään pyytänyt, koska asia ei ollut eeitysiesti minun virheeni.
Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaan keskustalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvonnut päätoimittajia kysymään asiasta. Vastasin kysyjälle, että olihan se kieltämättä ikävä tapahtuma. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ” Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.
Keskisuomalainen-lehti johti taas kerran Väyrysen tykistöä: ”Sotaministeri omi prosessissa itselleen roolin, joka ei hänelle kuulu. Mikäli Suomi eläisi tarkkkoja aikoja ulkopoliittisesti, menettely aiheuttaisi ministerin vaihdoksen”.
USA:n vierailuni aikana tapasin puolustusministeri Dick Cheyneyn. Ulkoministeeriössä oli totuttu siihen, että puolustuministeri luki tämän kaltaisissa tapaamisissa vain UM:n valmiiksi kirjoittaman puheen, eikä puahtanut yhtään omaa ajatustaan. Varmuuden vuoksi paikalla piti aina olla lapsenvahtina myös ulkoministeriön virkamies. Minä toimin toisin. Kun Cheney ehdotti kahdenkeskistä keskustelua, suostuin mielelläni. Amerikkalaiseen tapaan puhuin vapaasti ilman papereita, mutta en taatusti poikennut vähääkään Suomen ulkopoliittiselta linjalta. Huomasin, että avoimuuteni teki Cheyneyyn erittäin hyvä vaikutuksen.
Seuraava isku tuli vähän myöhemmin ns. Nato-vierailujupakassa. Eräs puolustushallinnon virkamies oli Euroopaan matkallaan tavannut Naton edustajia, jotka olivat pyytäneet häntä välittämään viestin, että Suomen puolustusministeri olisi tervetullut vierailemaan Naton päämajassa Vastasin, ettei minulla olisi mitään vierailua vastaan, sopivan tilaisuuden tullen. Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvat itseäni Natoon ja muutenkin soololeivan ulkopolitiikassa. Jäljet johtivat Väyrysen suuntaan. Vuotokampanja loppui vasta, kun uhkasin antaa asian poliisin tutkittavaksi.
Vuosien myötä olen oppinut huomaamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.
Lähdeaineisto: Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti