George Shultz kävi vuonna 1988 Suomessa kolmasti, kaksi kertaa matkallaan Moskovaan ja kolmannen kerran presidentti Ronald Reganin kanssa. Helmikuussa käymissämme keskusteluissa puhuimme Neuvostoliiton sisäisen tilanteen ohella myös asevalvonnasta, Mauno Koivisto kirjoittaa. Lausuin Shultzille iloni siitä, että Washingtonissa joulukuussa pidetyssä huippukokouksessa oli saatu allekirjoitetuksi sopimuksia ja erityisesti siitä, että oli syntynyt alustava sopimus risteilyohjusten rajoittamiseksi. Reagan ja Gorbatshov allekirjoittivat Washingtonissa sopimuksen keskimatkan ohjusten hävittämisestä. Kokouksessa kirjattiin myös periaattellinen yhteisymmärrys pyrkiä 50 prosentin supistuksiin strategisessa aseistuksessa. Kävimme keskustelun siitä, miltä Suomen kannalta näytti ydinaseiden yhä voimakkaampi sijoittaminen merille. Neuvostoliiton osalta se tarkoitti sitä, että ohjususukellusveneet keskittyisivät pohjoisille vesille ja sen takia siellä olisi myös paljon aluksia, lentokoneita ja maavoimia tukikohtien puolustamiseen.
Keskustelimme myös pulmista, jotka ova syntyneet sen takia, että amerikkalaiset eivät suostuneet ilmoittamaan, olisiko heidän laivastovierailua tekevissä laivoissansa ydinaseita. Shultz kertoi, että varsinkin tanskalaiset aiheuttivat ongelmia, mikä saattaisi olla omiaan viemään heidät pois NATO:sta. Kiinnitin huomiota siihen, että kiinalaiset väittivät saaneensa Yhdysvalloilta vakuutuksen, että laivastovierailulle tulevissa laivoissa ei ollut ydinaseita. Shultzin mukaan tätä kysymystä ei oltu käsitelty, kun laivastovierailusta Kiinaan sovittiin.
Kun presidentti Ronald Reaganin vierailu Neuvostoliittoon tuli ajankohtaiseksi kävi selville, että hänen tarkoituksenaan oli menetella samalla tavalla kuin George Shultzin: hän aikoi pysähtyä Helsingissä ennen Moskovaa. Ehdotuksestamme sovittiin, että osa Reaganin Suomessa viettämästä ajasta käytettäisiin viralliseen vierailuun toteuttamiseen, tosin vain rajoitetuissa puitteissa. Niitä olivat kunniakomppania tarkastus Linnan edessä, lyhyt keskustelu ja lounas. Reaganin turvajärjestelyt olivat äärimmäisen ankarat, ja ne olivat ylimalkaan ymmärrettävissä vain sitä taustaa vasten, että häntä oli Washingtonissa päästy ampumaan varsin läheltä.
Odottaessamme 26. toukokuuta korkeiden vieraiden tuloa lentokentällä meille kerrottiin, että Reaganin kone rullasi hyvin suurella nopeudella heti laskeutumisen jälkeen VIP-huoneen eteen. Näin myös tapahtui. Ilmeisesti turvallisuussyistä lentäjä ajoi konetta kentällä kurveissa renkaat ulvoen. Kentälle oli rakennettu korokkeita julkisen sanan edustajia varten. Kun olimme tervehtineet tulijoita ja aloimme kulkea punaista mattoa pitkin kohti lentokenttärakenusta, kuului lehtimiesten joukosta möreällä äänellä: ”Noriega says no”. Reagan havahtui ja alkoi kääntyä matolta lähemmäs lehtimiesten koroketta ja antoi kävellessään joitakin vastauksia hänelle esitettyihin kysymyksiin.
Iltapäivällä Finlndia-talossa oli Reaganin puhetilaisuus, jota seurasin. Puhe oli hyvä ja hyviä tuloksia Moskovan neuvotteluissa enteilevä. Kirjoitin Reaganille kirjeen, joka luovutettiin hänelle Helsingissä ennen hänen matkansa jatkumista 29. toukokuuta. Ajattein, että kirje antaisi parempia mahdollisuuksia sanoman perille menemiseen kuin suupuhe.
Kesäkuun 6.-8. päivinä 1988 teimme vierailun Unkariin. Mieleeni on jäänyt Janos Kadarin Virastotalolla järjestämä lounastilaisuus, joka oli hänen puoleltansa eräänlainen jäähyväisten otto. Hän oli ilmeiseti silloin paljon sairaampi kuin me tiesimmekään. Juuri ennen matkaamme Unkarissa oli ollut puoluekonferenssi ja valtion johdossa oli tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kadar oli väistynyt ja hänen tilalleen puoluejohtajaksi oli noussut Karoly Grosz. Viralliset keskustelut kävin Groszin kanssa, jolle sanoin arvostavani Kadarinn työtä isänmaansa hyväksi ja maittemme lähentämiseksi. Tunnelma oli välitön ja luonteva. Unkarilaiset keskustelivat avoimesti kaikista asioista.
Kun valtiovierailu Kiinaan toteutui 10.-17. lokakuuta 1988, tilanne oli muuttunut oleellisesti toisenlaiseksi, Kiinan ja Neuvostoliiton välillä ei ollut enäää avointa konfliktia. Vierailun jälkeen arvioin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, että Kiinan kiinnostus suhteiden parantamiseen oli ainakin yhtä suui kuin Neuvostoliiton. Kuitenkin, kun tapasin muitten korkeitten isäntien joukossa myös Deng Xiaopingin, hän puhui ensin kymmenen minuuttia Venäjän synneistä ja sen jälkeen toiset kymmenen minuuttia Neuvostoliiton synneistä Kiinaa vastaan. Keskustelu Deng Xiaopingin kanssa oli vaikeata siksi, että oli kaksi kieltä, jotka ovat niin kaukana toisistansa. Tapaamisaikaa kului siihen, että tulkit keskustelivat keskenänsä, oliko kysymys ja vastaus oikein ymmärretty.
Keskusteluissa Pekingissä kävi selville, että heillä oli erittäin kovat suunnitelmat. He suunnittelivat vielä vuosisada loppuun mennessä nelknkertaistavansa tuotantonsa.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti