Paavo Väyrynen esitti 19.01.1988 Suomen liittymistä Euroopan neuvostoon. Koivisto ja Holkeri hyväksyivät ajatuksen ja hallitus alkoi valmistella jäsenhakemusta. Väyrysen veto yllätti Koiviston ja Holkerin, jotka joutuivat pyörtämään kielteisen kantansa. Huhtikuun lopulla hallitus päätti käynnistä jäsenyyskeskustelut Euroopan neuvoston kanssa. Ratkaisuun ei oltu kaikkialla tyytyväisiä. SKP:n puheenjohtaja Arvo Aalto murehti ”Suomen juoksevan tahdottomasti kapitalistisen Euroopan perässä.” Oman puolueen perustaneet taistolaiset sanoivat saman mielipiteen vielä jyrkemmin. NKP:n Suomen vastaavat olivat jäsenyyttä vastaan, mutta korkein neuvostojohto ei enää ollut. Neuvostoliitto oli ryhtynyt lämmittämään suhteitaan Euroopan neuvostoon.
Kesäkuussa Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan pysähtyi Helsinkiin matkallaan Moskovaan. Paasikivi-Seura järjesti presidentille puhetilaisuuden Finlandiatalolle. Salintäysi yleiö seurasi hievahtamatta taiturimaisen esityksen. Oli ensimmäinen kerta kun Yhdysvaltain presidentti puhui Suomessa, suomalaisten omassa tilaisuudessa. Reagan suitsutti Suomea, kehui Gorbatshovia, mutta ei peräytynyt vähääkään teeseissään. Vain Neuvostoliiton muuttuminen takaisi rauhan maailmaan.
Yhdysvaltain ulkomministeri George Shultze pysähtyi usein Helsinkiin ennen Moskovaan menoa ja Koivisto keskustelu hänen kanssaan.
Suomella ja Yhdysvalloilla ei ollut poliittisia erimielisyyksiä, mutta Yhdysvalloissa tunnettiin epäluuloa Suomen laajaa idänkauppaa kohtaan. Siellä pelättiin Neuvostoliiton pystyvän Suomen kautta saamaan sellaista teknologista tietoa, joka oli Yhdysvaltain vientikiellon piirissä. Tilanne parani kun Suomi teki Yhdysvaltain kanssa sopimuksen lainsäädännöstä, missä Suomi määritteli säännöt teknologian viennille Neuvostoliittoon. Ilman tätä sopimusta Suomi ei olisi voinut turvata teknisten komponenttien saantiaan lännestä. Ajan tavan mukaisesti asia hoidettiin vaivihkaa. Neuvostoliitto ei asettunut vastustamaan sopimusta, koska sielläkin ymmärrettiin realiteetit. Suomalaiset saivat luottamusta Yhdysvalloissa sen jälkeen kun muutamat luvatta tietokoneita Neuvostoliittoon vieneet oli tuomittu. Lainrikkojille langetetut raskaat maanpetostuomiot vakuuttivat lopullisesti amerikkalaiset. Bush ja Shultze olivat Koiviston mieleen, Reagan ei.
Max Jakobsson saattoi todeta Reaganin vierailun jälkeen Svenska Dagbladetissa, että suomettumiskäsite on heitetty romukoppaan.
Reaganin vierailun jälkeen Koivisto matkusti Unkariin. Budabestin puheessaan Koivisto myönsi, että uudenlainen ajattelu oli saamassa jalansijaa Euroopassa. Suurvaltasuhteiden paranemisen lisäksi EY:n ja Sevin suhteet olivat kohenemassa. Kehitys ei miellyttänyt kaikkia. Keskisuomalaisen nimimerkki Kunto Kalpa (Juhani Suomi) iski; itä on itä ja länsi on länsi – ei kohtaa ne toisiaan. Kalpa muistutti, miten vaisusti Suomessa oli juhlittu yya-sopimuksen 40-vuotispäivää edellisessä huhtikuussa. ”Tuskin koskaan viimeisen vuosikymmenen aikana Hesinginja Moskovan reitillä on ollut niin tyhjää kuin tänä vuonna”, Kalpa tilitti.
Juri Derjabin, eli Juri Komissarov, oli siirtynyt marraskuussa 1986 Neuvostoliiton ulkoministeriöön perustetulle uudelle osastolle, joka käsitteli Euroopan turvallisuuteen liittyviä asioita. Derjabin paneutui mm. Etykiin, Natoon, EEC:hen ja Euroopan neuvostoon eli kaikkiin niin suhteisiin, jotka olivat Suomelle tärkeitä. Sen lisäksi Derjabinia käytettiin ”konsulttina” Suomen-asioissa. Uudessa asemassaan Derjabinin ei tarvinnut enää esiintyä Juri Komissarovin-nimimerkin takana, vaan muutaman kerran vuodessa joku suomalainen tiedotusväline haastatteli häntä. Tavallisesti tuo väline oli Jyväskylässä ilmestyvä keskustalainen Keskisuomalainen. Näitä haastattelija seurattiin asiantuntijapiireissä tarkasti.
Presidentin ja hallituksen ei tarvinnut pelätä oppositiota. Keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen teki pikavauhtia väitöskirjaa ja väitteli tohtoriksi lokakuussa 1988. Väyrysen väitöskirja kiteytyi kahdeksi tulevaisuudennäyksi: 1. Neuvostoliitto säilyy sosialistisena suurvaltana 2. Eurooppa pysyy jakautuneena kahteen toisilleen vastakkaiseen sotilasliittoutumaan, joiden välissä Suomi sijaitsee. Hän ennusti Euroopan kahtijaon jopa syvenevän Euroopan yhteisön kehittyessä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa toteuttavaksi suurvallaksi.
Ulkoministeriön kauppapoliittisella osastolla valmistauduttiin Länsi-Euroopan integraation jatkoon. Suomi pysyi Eftan kautta hyvin tietoisen tapahtumista. Suhteet olivat mutkattomat, ja Suomi sai Tampereella isännöidä EY:n ja Eftan kokoustakin.
Vuoden loppupuolella tehtiin kaksi merkittävää vierailua. Kalevi Sorsa vieraili ensimmäisen kerran Suomen ulkoministerinä EY:n päämajassa Brysselissä. Pääministeri Harri Holkeri teki ensimmäisenä suomalaisena pääministerinä virallisen vierailun Länsi-Saksaan. Holkerille palkattiin ulkopoliittinen avustaja. Tohtori Keijo Korhosesta tulikin aktiivinen apuri, hän ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle. Ei riittänyt, että Korhonen valvoi ja viimeisteli Holkerin kannanotot. Pian Korhonen ryhtyi esiintymään omin sanoin.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23204-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti