Ulkopolitiikassa Suomi nojautui yhä selkeämmin Etykin periaatteisiin ja toimi aktiivisesti sen puitteissa, Ensi sijassa tämä näkyi 1980-luvun lopulla Tukholman kokouksessa sekä Wienissä käydyissä luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia koskeneissa neuvotteluissa. Niissä Suomi luettiin yhdessä Ruotsin, Itävallan, Sveitsin ja Jugoslavian kanssa ns. N+N-maiden ryhmään, joka välitti menestyksellisesti blokkien välisissä kiistoissa.
Suomessa suhtauduttiin Saksan yhdistymiseen kaikkiaan rauhallisesti verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin, joissa epäilyt elivät syvässä. Suomalais-saksalaisissa suhteissa ei ollut selvittämättömiä historiallisia tai ajankohtaisia ongelmia. Silti Suomessakin verraten pitkään epäiltiin yhdistymisen onnistumista ja odotettiin siitä ehkä seuraavan riskejä. Kesällä 1990 näytti kuitenkin jo siltä, että Suomi tulisi hyötymään yhdistyneen Saksan painopisteen siirtymisestä Itämeren suunnalle. Samoin pidettiin erittäin myönteisenä sitä, että Helmut Kohl ja Mihail Gorbatsov pääsivät käytännön järjestelyistä yhteisymmärrykseen-
Ulkoministeriössä oli jo keväästä 1990 alkaen valmisteltu Saksan yhdistymisen johdosta muutosta yya-sopimukseen ja Pariisin rauhansopimukseen sotilasartikloiden mitätöimistä. Kun yhdistymisen aikataulu syyskuun puolivälissä varmistui, Suomen hallitus julkaisi 21.9. tiedonannon, jonka mukaan Pariisin rauhansopimuksen III lukuun sisältyneet sotilasartiklat, ydinaseita koskevaa kieltoa lukuun ottamatta, olivat menettäneet merkityksensä ja samalla yya-sopimuksessa ollut maininta Saksasta mahdollisenä hyökkääjänä katsottiin vanhentuneeksi. Pariisin rauhansopimuksen valvonnasta vastaavat Neuvostoliitto ja Iso-Britannia olivat saaneet asiasta ennakkoilmoituksen, mutta silti Suomen menettely valtiosopimuksen osan mitätöimisessä sai niiden taholta salaista kritiikkiä. Julkisuudessa päätös kyllä hyväksyttiin, eikä sen sisältöä vastustettu.
Todelliseen kokeeseen Suomen ulkopolitiikan johto joutui Neuvostoliiton hajoamisen kiihtyessä ja samalla vanhoillisten vastarinnan voimistuessa vuoden 1990 lopulla. Taustana oli myös Kuwaitin kriisin kärjistyminen ja Persianlahden sodan alkaminen.
Suomi isännöi menestyksellä Yhdysvaltoojen ja Neuvostoliiton johtajien tapaamisen Helsingissä 9. syyskuuta, jolloin he päättivät yhteisestä kannasta Irakin suhteen. Tapaamisen aikana Moskovasta kerrottiin, että Gorbatsovia vastaan oli tekeillä vallankaappaus. Tämä joutuikin palaamaan kiireesti Moskovaan torjumaan sinne kehittynyttä kriissiä, jolloin Venäjän presidentiksi valitti Boris Jeltsin asettui häntä tukemaan. Syksyn mittaan vanhoillisten paine Gorbatsovia kohtaan kasvoi ja hänet pakotettiin hyväksymään uudistusmielisen ulkoministerin Eduard Sevardnadzen ero. Vanhoillisten kommunistien edustajaksi perisdentinhallintooon tuli Gennadi Janajev. Myös poliisivoimia johtanut sisäministeriö oli tiukasti Neuvostoliiton hajoamista vastustaneiden voimien hallussa.
Presidentti Koivisto tuki mahdollisuuksien mukaan Gorbatsovia sekä yhteydenpidossaan ulkomaiden johtajiin että omissa poliittisissa ratkaisuissaa, koska hänen näkemyksenä mukaan sille vaihtoehtoina olivat jyrkän linjan kommunistien voitto tai jättiläisvaltakunnan hallitsematon hajoaminen kaikkine siitä Suomellekin seuraavine vaaroineen.
Valtiovallan varovainen linja johti ristiriitaan suomalaisen lehdistön ja kansalaismielipiteen enemmistön kanssa. Ulkopolitiikan kannatus putosi parissa vuodessa huippuluvuista 20 prosenttia, ja vuonna 1991 enää 62 prosenttia piti sitä hyvänä. Tammikuussa 1991 tilanne Baltian maissa kiristyi äärimmilleen. Presidentti Koivisto sanoi haastattelussa 10. tammikuuta, että ei ollut oikein yllyttää toisia ”kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”, Tämä oli velvä viittaus myös pohjooismaiden hallituksille, jotka olivat pyytäneet Suomea yhtymään Baltian maiden itsenäisyyttä tukeneeseen vaatimukseen. Suomella oli talvisodan ajalta riittävästi kokemusta, mitä pelkät lupaukset merkisevät kärjistyneessä kriisissä.
Vilnassa ja Riiassa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien jälkeen hallituksen kannanotot olivat edelleen varovaisia, Sekä presidentti Koivisto että pääministeri Holkeri varoittivat tiedotusvälineitä mielten kiihdyttämisestä ja epärealististen odotusten lietsomisesta. Myöskään lännestä ei puututtu tilanteeseen juuri millään tavalla. Saksan kanta oli selvästi Gorbatsovia tukeva ja Baltian itsenäistymisen kiirehtimisen suhteen epäileväinen. Yhdysvallat oli sitoutunut Persianlahden sotaan eikä halunnut ottaa kantaa kaukaisen Itämeren reuna-alueen asioihin. Tilanne Baltiassa vauhoittuikin tammikuun jälkeen verraten nopeasti, mihin osaltaan vaikutti Venäjän presidentin Jeltsinin nopea liittoutuminen Baltian tasavaltojen kanssa Neuvostoliiton keskushallintoa vastaan.
Suomessa jatkettiin Neuvostoliiton tilanteen seuraamista entiseen tapaan. Valtiojohto vältti julkisia kannanottoja, kun taas kansalaistasolla yhteydet sekä Viroon ja Venäjälle olivat vilkkaat. Lehdissä selostettin laajalti kehitystä Neuvostoliiton eri osissa ja julkaistiin etenkin Viron itsenäistymistä tukevia mielipiteitä. Sksan yhdistyminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen muuttivat perusteellisesti Itämeren alueen poliittista karttaa.
Berliinin muuri – Elävä arkisto
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=2&ag=11&t=687&a=5901
Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa 978-951-1-20925-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti