Gorbatsov Suomessa

Diplomaattimme eivät suhtautuneet Gorbatsoviin yhdenmukaisesti. Hänen aikanaan ei ollut täsmällistä sisäpoliittista näkemystä, harjoitettiin ”remonttipolitiikkaa”, joka ilmeni alinomaisena kaadereiden siirtelemisenä – ja tällöin niitä siirrettiin aina ”samasta pakasta”. Mutta vuoteen 1989 mennessä Gorbatsov oli erottanut konservatiivi Andrei Gromykon ulkopolitiikamme johdosta, poistanut Ponomarejovin, Grisinin ja Romanovin kaltaiset ”fossiilit” ja vahvistanut asemiaan puolueen ja valtion johdossa. Hänelle ominaista päättämättömyyttä osoittaen hän viivytti joukkojen vetämistä Afganistanista, vaikka monet hänen kumppaneistaan vaativat sitä. Mutta hänen tapaamisensa Ronald Reaganin ja Margaret Thacherin ja muiden lännen johtajien kanssa olivat sujueet menestyksekkäästi, ”Geneven henkeä” vaalittiin, aseriisunnan alalla saavutettiin edistystä, ja Neuvostoliiton suhteet Varsovan liiton liittolaisiinsa alkoivat muuttua. Amerikkalais-neuvostoliittolaiset suhteet alkoivat kohentua, mihin meillä kaikki eivät olleet valmiita – niin kuin eivät Yhdysvalloissakaan. Lisäksi maassa herätti raivoa kaikenlainen hokemien paljous - ”jouduttaminen”, ”täydellistäminen”, ”kooperointi”, ”uusi ajattelu”. Niihin kun ei löytynyt mitään todellisia toimenpiteitä. Lisäksi Gorbatsovin ”uutta ajattelua” rasitti tuntuvasti ideologinen mytologia. Gorbatsov esiintyi silloin neljännen bosevikkipolven edustajana eikä tohtinut kajota sosialistisen teologian pyhään lehmään. Mutta ei voi palvoa yhtä aikaa kahta jumalaa – markkinatalouden periaatteet eivät sovi ”kehittyneen sosialismin” kaavaan.

Gorbatsovin Suomen vierailu oli menestys. Suhteellisen nuoruutensa, karismansa ja länsimaisen imagonsa ansiosta hän oli aikaisempien neuvostojohtajien vastakohta. Omat tehtäväni liittyivät Aleksandr Jakobleviin, joka tapasi vierailun aikana Suomen tärkeimpien poliittisten puolueiden edustajia, Albert Akulov kirjoittaa. Ennen lentomatkaansa Ouluun, jossa oli määrä pikiassti tutustua kaupunkiin ja yliopistoon, Gorbatsov järjesti suurlähetystössä yöllisen neuvottelun, jossa meidän, kuuden neuvotteluun kutsutun neuvotoliittolaisten edustajan, oli määrä selostaa hänelle asioita, jotka hänen oli tarkoitus hoitaa. Emme kuitenkaan saaneet neuvottelussa puheenvuoroa – Jakoblevin selostettua lyhyesti tapaamisiensa tuloksia seurasi selonteko vierailun Suomessa herättämistä reaktioista, ja puheenvuoro annettiin keskuskomitean osastopäällikölle A. Gratsoville, joka ei tiennyt mitään sen enempää Suomesta kuin tiedostusvälineistäkään, mutta joka hallitsi hienosti yleisluontoisen retoriikan. Suurlähettiläälle sen paremmin kuin kenellekään meistä ei esitetty ainoatakaan kysymystä. Sen jälkeen tyystin arkisista vaikutelmistaan kertoivat Raisa Gorbatsova ja tämän seuralainen, korkeimman neuvoston jäsen, kolhoosin puheenjohtaja Orelin alueelta. Heidän roolinsa neuvottelussa jäi epäselväksi.

Leijonan osan ajasta vei Gorbatsov itse, joka selitti kaikille läsnäolijoille, mitä perestroikka oli. Hänen esityksensä ei ollut sanomalehtikirjoittelua korkeatasoisempaa. Miksi tuollainen neuvottelu piti kutsua koolle ja päälle päätteeksi yöllä, se jäi meille epäselväksi. Sai vaikutelman, että asiakysymykset eivät järin kiinnostaneet Gorbatsovia. Hän poti selvästikin narsismia, ei kuunnellut muita ja hurmioitui omasta kaunopuheisuudestaan, josta todellinen sisältö puuttui. Lisäksi hänen puheensa on kangertelevaa, ja hän tekee runsaasti virheitä lakatessaan lukemasta paperista. Hänen ulkomailla nauttimansa sympatia selittyy nähdäkseni sillä, että kuulijat eivät ymmärrä hänen puhettaan, vaan kuuntelevat aivan kirjakielistä ja loogista tulkkausta. Myöhemminkin olen hämmästellyt hänen tapaansa puhua pitkäån sanomatta mitään asiallista. Hän on kuitenkin nopea reagoimaan, hän on kekseliäs, hänellä on hyvä muisti. Halutessaan hän pystyy olemaan hurmaava, mutta avustajiensa ja alaistensa parissa katsoo oikeudekseen holhoavan alentavan sävyn ja käytöksen. Hän ei pidä päätöksenteosta, empii aina pitkään. Käsittämättömiä ovat myös hänen kunnianhimonsa ja itserakkautensa, herraskaisuutensa ja itsekeskeisyytensä.

Raisa Mihailovna Gorbatsova oli pettymys kaikille. Tämä voimakastahtoinen vallanhimoinen nainen, jota Gorbatsov on nimittänyt perheen puoluejärjestön sihteeriksi, tavoittelee ikiomaa rooliaan valtiollisissa asioissa valitettavasti vailla minkäänlaisia edellytyksiä. Hänessä ei ole vaatimattömuutta eikä tahdikkuutta, jotka ovat välttämättömiä suurvallan tärkeimmälle naiselle. Hänen puheessaankin on parantamisen varaa, kun taas hänen poliittiset mielipiteensä, joita hän esitti keskusteluissa isäntien kanssa, olivat varsin naiiveja ja äärimmäisen yksinkertaistettuja. Ja kuitenkin Gorbatsov on aivan ilmeisesti ”tohevelisankari”. Minkä vuoksi hän menettänyt paljon suosiotaan ja arvovaltaansa maassamme.

Bismarck on sanonut ”Suurten kansakuntien teot eivät ole aina suurmiesten tekemiä”. Luulen, että aloittaessaan perestroikan Gorbatsov ei aavistanut, millaisiin tuloksiin tapahtumua johdattavat hänet. Kuitenkin hän epäilmättä ansaitsee paikkansa Pancheonissa ja on jo jäänyt historiaan. Vuoden 1990 maaliskuussa Korkein neuvosto valitsti hänet Neuvostoliiton presidentiksi, koska koko kansan vaaleja ei tohdittu järjestää. Toisin on Boris Jeltsinin laita; saman vuoden kesäkuun 12. päivänä hänestä tuli koko kansan vaalitsema Venäjän federatiivisen sosislistisen neuvostotasavallaan presidentti. NKP:n 28. puoluekokouksessa, joka jäi puolueen historian viimeiseksi Gorbatsov kamppaili pitääkseen molemmat virkansa – presidentin ja puolueen puolueishteerin. Hän saavutti tavoitteensa, mutta vuoden kuluttua menetti nuo virkansa, suurvallan hajoaminen teki hänen lähtönsä merkittäväksi. Valtakunnan hajotessa olin eläkkeellä. Venäjän diplomaattina en saanut milloinkaan olla.

Lähdeaineisto: Albert Akulov Vuodet Tehtaankadulla ISBN 951-1-14029-9