Suomessa inflaatio on liiankin tuttu asia. Talvi- ja jatkosodan aikana ei ollut muuta mahdollisuutta kuin rahoittaa valtion valtavia menoja setelipainon avulla, ja tämä oli varmoista varmin tapa synnyttää inflaatiota. Jos yhteiskunnassa eletään kevysmielisesti ja jatkuvasti yli varojen, tarvitaan talouspolitiikassa jonkinlainen ankkuri. Tällaiseksi ankkuriksi valittiin Suomessa sotien jälkeen kiinteä valuuttakurssi, jonka kiintopisteenä oli 1970-luvun alulle asti kultaan sidottu dollari. Marraskuussa 1977 astui voimaan uusi rahalaki, jonka mukaan kiinteäkurssipolitiikka perustui valuuttaindeksiin. Jos valuuttakurssitkin 1970- ja 80-luvuilla olisivat saaneet liikkua tai kellua yhtä vapaasti kuin hinnat ja kustannukset, on nähdäkseni todennäköistä, että inflaatio maassamme olisi ollut vielä nopeampaa kuin se nyt oli, Rolf Kullberg kirjoittaa.
Kun 198-luvulla vähitelleen luovuttiin raha- ja valuuttamarkkinoiden säännöstelystä, tilanne muuttui jokseenkin täydellisesti. Korkotaso alkoi nousta, ja reaalikorko muuttui positiiviseksi. Aiemmin oli keskuspankissa voitu vain uneksia tällaisesta. Vapaa koronmuodostus ja vapaat pääomaliikkeet eivät kuitenkaan pystyneet vielä muuttamaan yleistä käyttäytymistä. Kuviteltiin kuten ennenkin, että inflaatio maksaa velat, ja lähdettiin siitä, että kun hätä on suurimmillaan, niin Suomen Pankki ja valtiovalta tulevat entiseen tapaan vastaan devalvaatiolla.
1980-luvun puolivälissä Euroopan keskeiset maat päättivät yhdessä noudattaa vakaata valuuttakurssipolitiikkaa. Uuden valuuttakurssimekanismin – vuodesta 1987 nimeltään ERM – tarkoituksena oli pitää eri maiden valuutat melko kapean marginaalin puitteissa kiinteässä suhteessa toisiinsa. Suomen Pankissa seurasimme tätä kehitystä suurella mielenkiinnolla, ja toivoimme, että Suomi lähtisi samalle tielle. Kun aloitin Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana, ajattelin itsekseni ja ehkä vähän kunnianhimoisestikin, että tämä voisi samalla merkitä uuden aikakauden alkua.
Kehitys jatkui 80-luvula entiseen malliin ja osittain jopa entistä pahempana, eivätkä saarnat ja varoitukset menneet perille. Silti saavutettiin ehkä jotakin positiivista, ”Vakaa markka” sai 80-luvun lopulla vakiintuneen aseman kaikkien niiden keskuudessa, jotaka aidosti tarkottivat sillä kiinteää kurssipolitiikkaa. Termi muuttui kuitenkin vähitelleen liian yleissti ”vahvan” markan politiikaksi, jota monet käyttivät pelkkää ilkeyttään.
Jo 70-luvun jälkipuoliskolla taloudessa tapahtui paljon sellaista, joka osittain jätti jälkensä myös 80-luvun keskuspankkipolitiikkaan. Ensimmäinen öljykriisi 70-luvu puollivälissä oli johtanut Suomen talouden huomattavaan ylikuumenemiseen. Pääjohtaja Mauno Koiviston määrätietoisella johdolla Suomen Pankki ryhtyi toteuttamaan tätä ohjelmaa siitä huolimatta, että poliittinen paine toisenlaisen politiikan puolesta nopeasti kasvoi varsin kovaksi.
Elvytyspolitiikka oli johtanut siihen, että vuonna 1979 bruttokansantuote kasvoi peräti 7 prosenttia, ja ylikuumeneminen uhkasi. Ensimmäistä kertaa Suomessa kokeiltiin selvää revalvaatiopolitiikkaa devalvaatioiden sarjan jälkeen, kun 1979-80 markan annettiin vahvistua pienin askelin lähes 5 prosenttia suhdannenousun viilentämiseksi.
Alkusyksystä 1982 ruvettiin yhä yleisemmin peräänkuuluttamaan devalvaatiota. Levottomuus valuuttamarkkinoilla paheni selvästi syys.lokakuun vaihteessa. Tämä johti siihen, että Suomen Pankki sulki valuuttapörssiin maanantaina lokakuun 4. päivänä, jotta rauhassa saataisiin miettiä toimenpiteitä. Lopulta pääsimme myöhään tiistai-iltana siihen tulokseen, että markkaa heikennettäisiin seuraavana aamuna, lokakuun 6. päivänä, noin 4 prosenttia valuuttaputken sisällä.
Kun kesäkuun 1. päivänä 1983 aloitin Suomen Pankin pääjohtajana olin ilokseni saanut valintani taakse kaikki pankkivaltuusmiehet. Alusta asti minulla oli kolme johtavaa ajatusta. Ensiksikin oli pyrittävä eroon jatkuvasta inflaatio-devalvaatio-kierteestä. Toiseksi oli vihdoin yritettävä saada maahan positiivinen reaalikorko. Ja kolmanneksi tähtäimessä oli säännöstelyn purkaminen. Kaikki kolme pyrkimystä näyttivät muutaman vuoden ajan etenevän verrattain hyvin. Sitten reaalikorko muodostui jopa liian korkeaksi terveen eleinkeinoelämän kannalta, ja lopulta oli myös pakko antaa periksi devalvaatiopaineille.
Erityisesti vuoden 1984 alussa saatoimme todeta, että lyhyttä pääomaa virtasi entistä herkemmin ja häiritsevämmin Suomeen. Vaihdettava valuuttavaranto kasvoi tammi-maaliskuussa vajaasta 9 miljardista 11 miljardiin markkaan ja edelleen vuoden loppuun mennessä 19 miljardiin markkaan. Samanaikaisesti pankeilla oli terminointisopimuksia 20 miljardin markan edestä.
Heti vuoden 1985 alkupäivinä lisääntyi ulkopuolinen paine pankkia kohtaan. Koron alentamisen puolesta puhuivat niinkin kirjava, mutta arvovaltainen joukko kuin pääministeri Kalevi Sorsa, SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen, SYP:n pääjohtaja Mika Tiivola ja Teollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Timo Relander.
Aivan vuoden lopulla jouduimme kuitenkin antautumaan. Reaalikorot olivat alkaneet nousta, koska suhdannenäkymät vuodelle 1986 olivat huonontuneet ja inflaation odotettiin edelleen hidastuvan lähinnä laskevan öljyn hinnan vuoksi. Vaihtotase oli kuitenkin vielä heikossa kunnossa, ja heti vuoden 1986 alussa valuuttavaranto alkoi supistua huolestuttavaa vauhtia. Vaihdettava valuuttavaranto oli vuoden alkaessa yli 22 miljardia markkaa, mutta elokuun lopussa enää noin 8 miljardia markkaa. Näissä olosuhteissa Suomen Pankki menetti valitettavasti otteensa peruskorosta mikä oli laskettava heikkoudeksi poliitikkojen edessä. Koron alentaminen toukokuussa 1986 oli joo neljäs sen jälkeen, kun heinäkuussa 1983 olimme onnistuneet saamaan peruskoron ennätykseensä, 9,5 prosenttiin.
Vuodet 1987 ja 1988 olivat erittäin vaikeita keskuspankkipolitiikan kannalta, Sekä lyhytaikainen että pitkäaikainen pääomantuonti oli hyvin vilkasta, koska kotimaisen kysynnän hallitsemiseksi pyrittiin Suomessa ylläpitämään korkeampaa korkea kuin ulkomailla. Vaihdettava valuuttavaranto oli vuoden 1986 lopussa noin 10 miljardia markkaa, mutta puolitoista vuotta myöhemmin eli kesäkuussa 1988 se oli jo 34 miljardia markkaa.
Lähdeaineisto: Rolf Kullberg … ja niin päättyi kulutusjuhla ISBN 951-0-21416-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti