Helmi-maaliskuun vaihteessa 1986 järjestetyssä NKP:n 27. puolukokouksessa prosessi Gorbatshovin vallan lujittamiseksi puoluehallinnon eri tasoilla oli vielä kesken. Siksi kokouksessa nousivat esiin tuolloin vain runsaat kymmenen kuukautta hänen valtaantulonsa jälkeen teemat, joissa painotettiin edelleen poliittista jatkuvuutta. Mutta kulissien takan oli ehtinyt tapahtua jo paljon. Sekä puolueen ylimmässä johdossa että alueellisella tasolla monet Breszhnevin kauden johtajat oli siirretty syrjään ja tilalle oli noussut uusi marxismi-leninismille edelleen uskollinen puoluevirkailijoiden sukupolvi. Päähuomio oli edelleen kansantalouden uudistamisessa organisatorisin keinoin. Muilta osin kokouksessa julistettiin neuvostojärjestelmän kulmakivien – kommunistisen puolueen johtavan aseman, suunnitelmatalouden, rauhaan ja tasa-arvoon perustuvan ulkopolitiikan sekä neuvostotyyppisen kansallisuuspolitiikan – erinomaisuutta ja toimivuutta.
Valtaantuloa seuranneen ensimmäisen vuoden aikana kansantalouden uudistamisesta saadut kokemukset opettivat Gorbatshoville, että taloutta ei ole mahdollista erottaa muista yhteiskunnasen toiminnan sektoreista. Samoin hän sai huomata, että ylimmässä valtakunnallisen tason ja aluetason puolue-elimissä toteutetut henkilövaihdokset eivät riittäneet politiikan muuttamiseksi. Kommunistinen puolue, jossa oli lähes 30 miljoonaa jäsentä, oli aivan liian jäykkä ja vanhentunut organisaatio, jotta se olisi aidolla tavalla voinut toimia uudistusliikkeen johdossa. Puolue oli elänyt jonkinlaisessa kulissimaailmassa, jossa todellisuus yhtäältä ja puolueen antama kuva neuvostoyhteiskunnan tilasta toisallat eivät enää kohdanneet toisiaan. Kasvava kuilu erotti puolueen ja sen toiminnan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, seikkä jonka yhä useampi neuvostokansalainen oli pannut merkille. Neuvostojärjestelmän pelastamiseksi tarvittiin siksi huomattavasti radikaalimpia toimenpiteitä kuin taloudessa iskusanaksi nostettu ”vauhdittaminen”.
Gorbatshovin taktiikka oli edetä asteittain ja antaa periksi niin vähän kuin mahdollista niille, jotka eivät olleet valmiit muutoksiin. Toisaalta Gorbatshov oli myös realisti, joka tajusi, että muutosten lykkääminen vain vaikeutti tilannetta ja sysäsi Neuvostoliiton yhä syvemmälle kriisiin. Erityisenä vaarana hän piti sitä, että koko kehitys luisuisi asteittain pois puolueen ja valtiojohdon hallinnasta. Siksi hän näkikin tärkeäksi kaikkien räikempien virheiden ja vääristymien poistamisen mahdollisimman nopeasti. Kansantalouden hallintajärjestelmän lisäksi vaadittavia toimenpiteitä olivat puolueen ja kansanedustuselinten välisten suhteiden tarkistaminen sekä Neuvostoliiton historiaa ja sen kuluessa tehtyjä virheit koskevan avoimen keskustelun käynnistäminen.
Vuonna 1986 neuvostoliittolaiseen poliittiseen dialogiin tuli uusi käsite glasnost eli avoimuus. Se tarkoitti periaatteessa keskustelun avaamista vaikeista yhteiskunnallista kysymyksistä sekä ns. historian valkoisten aukkojen – joita Neuvostoliitossa olikin runsaasti – täyttämistä. Glasnost käynnistettiin puoluejohdon valvonnassa, mutta siitä huolimatta se koettiin joksikin aivan uudeksi ja ennen kokemattomaksi ilmiöksi, Keskustelun käynnistämiselle oli antanut lisävauhtia Ukrainassa sijaitsevan Tsernpbylin ydinvoimalassa 26.41986 tapahtunut onnettomuus. Kyseessa oli historian toistaiseksi pahin ydinvoimalakatastrofi, jonka jälkisatoa niitetään vielä tänäkin päivänä. Onnettomuus paljasti useita neuvostojrjestelmän puutteita.
Gorbatshovin uudistuksiin omaksuttiin usein passiivisen vastarinnan linja: perestroikaa ja glasnostia tuettiin juhlapuheissa, mutta arkipäivän politiikassa pidettiin tiukasti kiinni saavutetuista asemista ja entisistä toimintatavoista. Kommunistisessa puolueessa tapahtui vertikaalinen eriytyminen: puolueen johto eli omaa elämäänsä ja pyrki ajamaan läpi uudistuksia, kun puolueen perustasolla vanhat virkailijat ja toimitatavat säilyivät.
Tammikuussa 1987 pidetyssä NKP:n keskuskomitean täysistunnossa puolueen sisäinen muutosvastarinta oli käynyt Gorbatshoville ilmeiseksi. Hän antoi siellä pitämässään puheessa ymmärtää, että puolueen noudattaman politiikan lähtökohtana ollut kehittyneen sosialismin käsite vaati uudelleentarkasteluta. Hänen mukaansa uudistuspolitiikkaa oli laajennettava taloudesta politiikkaan, vauhdittamiseen ja glasnostin rinnalle oli nostettava yhteiskuntaelämän demokratisointi. Mutta mitä demokratisointi tarkoitti yhteiskunnassa, joka oli julistanut kehittäneensä sen jo kaikkia muita maita pitemmälle? Lyhyesti sanottu Gorbatshov vaati, että tavallisten kansalaisten mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon tuli parantaa puolueen sisällä ja koko yhteiskunnassa. Puoluevirkailijat tuli jatkossa valita eikä vain nimittää ylempää tulleella käskyllä kuten aikaisemmin oli ollut tapana, neuvostojen vaaleissa tuli tehdä mahdolliseksi usemapien ehdokkaiden asettaminen ja keskeisiin valtiollisiin tehtäviin tuli nimittää myös kommunistiseen puolueeseen kuulumattomia henkilöitä.
Gorbatshov oli koko ajan kahden tulen välissä. Hänelle eivät aiheuttaneet ongelmia vain puolueen vanhoilliset piirit vaan myäs ne, jotka vaativat uudistusten läpivientiä nopeutetussa aikataulussa. Nämä ns. radikaalit uskoivat, että vanhoilliset pyrkivät sabotimaan uudistuksia, ja vaativat siksi niiden vauhdittamista entisestään. Gorbatshovin varovaisuus tulkittiin heikkoudeksi, alistumiseksi pysähtyneisyyden kauden edustajien tahtoon. Kun puolueen eri ryhmittymien välit alkoivat entisestään kärjistyä syksyn 1987 aikana, ajautui Gorbatshov avoimeen välirikkoon Moskovan silloisen puoluejohtajan Boris Jeltsinin kanssa. Erimielisyydet kärjistyiväät keskuskomitean ideologisista asioista vastaavan sihteerin Jegor Ligatsovin ja Jetsinin väliseksi kiistaksi. Ensiksi Jeltsin erotettiin Gorbatshovin suostumuksella politbyroon varajäsenen tehtävästä ja muutamaa päivää myöhemmin Moskovan puoluejohdosta. Seuraavien vuosien aikana Gorbatshov pyrki systemaattisesti estämään Jeltsin paluun keskeisiin valtiollisiin tehtäviin; seikka joka aiheutti pysyvän särön miesten välisiiin suhteisiin ja vaikutti puolestaan siihen tapaan, jolla Gorbatshovia kohdeltiin sen jälkeen kun hän oli itse joutunut valtakoneiston ulkopuolelle.
Lähdeaineisto: Heikki Kirkinen Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti