Suomen poliittiset ja taloudelliset suhteet pohjoismaihin tiivistyivät 1980-luvullä merkittävästi. Siihen myötävaikutti jo 1960-luvulla kiihtynyt muuttoliike Ruotsiin. Uutta olivat nyt erityisesti suomalaisten yrityshankinnat Ruotsista, mikä myös vahvisti keskinäistä kauppaa. Pohjoismaiden neuvoston toiminta oli saanut vakiintuneet muodot, ja sen puitteissa luotuja vapaita työmarkkinoita pidettiin jo itsestäänselvyytenä. Myös pohjoismaiseen passivapauteen oli totuttu, silloin kuin Länsi-Euroopassa sellaista vasta suunniteltiin.
Blokkien välille 1980-luvun alussa syntynyt jännitys alkoi varjostaa myös Pohjolan turvallisuuspoliittista tilannetta. Seurattiin huolestuneina Itämerellä ja pohjoisilla merialueilla kiihtynyttä laivastotoimintaa sekä keskusteluja risteilyohjusten lentoradoista. Lisäksi Puolan sotatila oli dramaattinen muistutus alueen eteläosan jännityksistä.
Kriisitunnelma kärjistyi syksyllä 1983, kun Naton päätöksen mukaisesti Länsi-Eurooppaan tuotiin uusia amerikkalaisia ohjuksia. Matalalla lentävät risteilyohjukset olivat Suomelle arka asia, sillä niiden lentorata olisi todennäköisesti kulkenut Suomen ilmatilan kautta matkalla Neuvostoliiton kohteisiin Leningradin ja Kuolan alueille. Länsi-Euroopassa järjestettiin suuria mielenosoituksia ydinaseita vastaan, ja Suomessakin niihin otti osaa noin 200 000 henkeä.
Myös Ruotsin aluevesillä jatkuneet sukellusvenehavainnot kiihdyttivät mieliä. Ruotsin lehdistö ja jopa viralliset kannanotot syyttivät niistä Neuvostoliittoa, joka kielsi osuutensa muuhun kuin syksyllä 1981 Karslkronan lähellä sattuneeseen karilleajoon. Presidentti Koivisto arvioi kriittisesti ruotsalaisten käsityksiä, ja sai siitä moitteita. Ajan myötä on saatu yhä lisää sellaista tietoa, joka kyseenalaistaa silloiset ruotsalaisväitteet.
Herkistyneessä ilmapiirissä yksittäiset tapahtumatkin saattoivat synnyttää kriisitunnelmaa. Vuodenvaihteessa 1984/85 norjalaislehdistö kertoi Jäämereltä Suomen puolelle lentäneestä ohjuksesta, ja Suomen viranomaiset saivat osakseen syytteitä salailusta. Suomen ilmavalvonta oli havainnut pohjoisesta tulleen ohjuksen, ja tunnistuskone totesi sen pudonneen Inarin alueelle aiheuttamatta vaaraa. Siksi asian julkistamisella ei pidetty erityistä kiirettä. Mediakohu laajeni kuitenkin yllättäviin mittoihin ja synnytti tarpeen tarkistaa tiedotusohjeita. Parin vuoden kuluttua Tsernobylin onnettomuus osoitti kuitenkin, ettei tiedotusvalmius ollut paljon kohentunut.
Suomen suhteissa Länsi-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ei 1980-luvulla tapahtunut mitään merkittävää. Kauppa oli vilkasta, ja toisaalta suomettumisväitteet alkoivat vaimeta. Silti vuosikymmenen alkupuoliskoa luonnehti vielä vanha varovaisuus. Suurvaltasuhteiden lämmettyä amerikkalaiset pitivät Suomea sopivana pysähdyspaikkana matkalla itään, ja useita Yhdysvaltojen ja Neuvostoliittolaisten edustajien tapaamisia järjestettiin Helsingissä. Kylmän sodan lopun häämöttäessä Suomen ja länsimaiden väliset suhteet olivat jo arkipäiväistyneet siinä määrin, ettei koettu tarvetta uusiin linjauksiin tai käytännön järjestelyihin.
Kolmas parlamentaarinen puolustuskomitea (1980-1981) joutui toteamaan kansainvälisen tilanteen taas kiristyneen. Tämä aiheutui komitean mielestä erityisesti risteilyohjusten kehittelystä ja suunnitelmista sijoittaa niitä siten, että lentoradat saattaisivat kulkea myös Suomen ilmatilassa.
Turvallisuuspolitiikan peruslinjasta ei syntynyt erimielisyyttä, sillä yleisesti hyväksyttiin III parlamentaarisen puolustuskomitean määrittely: ”Suomen turvallisuuspolitiikan päämääränä on valtiollisen itsenäisyyden säilyttäminen ja kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaaminen.” Ulkopolitiikalle annettiin tavoitteeksi ”edistää maan kansallista etua, vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa sekä edesauttaa vakaata rauhanomaista kehitystä” ja menetelmäksi ”aktiivinen ja rauhantahtoinen puolueettomuuspolitiikaa”.
Maanpuolustuksen valmisteluissa ryhdyttiin varautumaan erityisesti kriisinhallintaan, jolla tuolloin tarkoitettiin toimintaa sotaa alemmanasteisissa poikkeustilanteissa ja kiristyneestä tilanteesta aiheutuneen sodan uhan aikana.
Valtioneuvosto asetti vuonna 1985 puolustuksen kehittämissuunnitelmia tarkastamaan toimikunnan, joka oli painoarvoltaan ja työskentelytavoiltaan komiteoita kevyempi.
Yhteiskunnallinen ja taloudellinen rakennemuutos jatkui 1980-luvulla, jolloin Suomea alettiin luonnehtia ”jälkijättöiseksi yhteiskunnaksi”. Se merkitsi turvallisuuspolitiikan kannalta yhä suurempaa riippuvuutta ulkomaisesta kehityksestä ja entisenlaisen omavaraisuusajattelun heikkenemistä. Talouden vapautuminen ja integraation vähittäinen jatkaminen etenivät ilman suurta dramatiikkaa. Suomi liittyi Eftaan täysjäseneksi vuonna 1985, mutta se ei merkinnyt erityisiä muutoksia. Heti vuosikymmenen alussa korkealle tasolle asettunut öljyn hinta laajensi idänkauppaa, koska se edelleen perustui vaihdantaperiaatteeseen.
Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13 978-951-1-20925-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti