Toinen vuoden 1985 kesän tehtäväni, josta on jäänyt epämiellyttäviä muistoja, oli NKP:n kk:n kirjeiden ojentaminen SDP:n puheenjohtajalle Kalevi Sorsalle ja keskustan puheenjohtajalle Paavo Väyryselle, Felix Karasev kirjoittaa. Tuolloinen edellinen oli pääministeri ja jälkimmäinen ulkoministeri. NKP lähestyi toverillisesti puolueita, joihin oli ylläpitänyt säännöllisiä työkontakteja jo vuosien ajan. Tämä soikin sille mahdollisuuden kajota kirjeissä melko arkaluontoiseen ongelmaan: Suomen kommunistisen puolueen tilanteeseen ja sen vaikutukseen Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden kehitykseen tulevaisuudessa. Kirjeiden tekstiin ( ne olivat identtiset) ei sisältynyt mitään uutta verrattuna siihen, mitä politbyron jäsen Grigori Romanov oli lausunut keskustelussaan presidentti Mauno Koiviston kanssa 15.10.1984.
Arvioituaan keskustalisille ja sosiaalidemokraateille lähetetyn viestin tehokkuudeltaan riittämättömäksi kansainvälinen osasto yritti käyttää raskasta tykistöä. Romanovin epäonnistumisen katsottiin johtuneen hänen kyvyttömyydestään humalaisena vaikuttaa selvää presidentti Koivistoon, ja niin päätettiin hyödyntää Gorbatshovin ja Suomen presidentin työtapaamista 19.9.1985. Muiden asioiden ohella käsiteltäväksi ehdotettiin SKP:n tilannetta ja sen vaikutusta Neuvostoliiton ja Suomen välisiin suhteisiin. Gorbatshov ei kajonnut tuohon aiheeseen. Oletan, että siitä on kiittäminen hänen uutta näkemystään käytännöstä asennoitua muiden maiden kom-puolueisiin kuin pikkuveljiin.
Heti Gorbatshovin tavattuaan Mauno Koivisto piti lehdistötilaisuuden suomalaisille journalisteille. Sen aikana Jaakko Laakso tiedusteli kahdesti, olivatko presidentit keskustelleet SKP:n tilanteesta, ja sai kummallakin kerralla kieltävän vastauksen. Myöhemmin palattuaan Suomeen hän alkoi väittää, että Bakussa Koivisto muka oli saanut Gorbatshovilta asiaa koskevan kirjeen. Se, että journalisteilla on hallussaan luottamuksellista informaatiota, on tietenkin osoitus hänen erityisestä aktiivisuudestaan. Kuitenkin se, että henkilö jonka virkavelvollisuutena on salaisuuden säilyttäminen järjestää luottamuksellisen tiedon vuotamisia, on osoitus joko poliittisesta juonittelusta tai alkeellisenkin kunnollisuuden puuttumisesta, Felix Karasev kirjoittaa.
Kolmas komennukseni Suomeen alkoi 26.4.1985, jolloin Neuvostoliitossa oli tapahtunut vallan uudistuminen ja nuorentuminen. Joka ei ole elänyt pitkää ajanjaksoa vanhan Brezhnevin ja sairaan Tsernonkon kaudella, hän ei ymmärrä tunteita jotka saivat valtaansa monet meistä, kun valtion ja puolueen ruoriin astui kaikkein nuorin politbyron jäsenistä, tarmokas, ystävällinen, puhelias ja vapautuneenoloinen mies. Hänen tulonsa myötä virisi jälleen toivo, että tällä kertaa vihdoinkin kaikki alkaa sujua niin kuin pitääkin – ja niin kuin aikaisemmat johtajat olivat jo monta kertaa meille lupailleet.
Neuvostoliiton tiedustelupalvelu ei voinut olla huomaamatta Suomen alueelta Neuvostoliittoa vastaan toimivia CIA:n ja SIS:n vahvoja tiedusteluasemia. Kun tämän toiminnan muoto oli amerikkalaisille verraten uusi, niin briteillä siitä oli yli sadan vuoden kokemus, joka oli pannut alulle Iso-Britannian Helsingin-konsuli William Campbell. Amerikkalaisilla on perinteellisesti ollut Helsingissä vahva CIA:n tiedusteluasema, joka on toiminut myös suurlähetystön katoksen alla.
Ensimmäinen, johon tutustuin jo toisena maassaolopäivänäni, oli Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Tapasimme kulttuuri- ja tiedekeskuksessamme, jossa pidettiin jotakin seminaaria. Suurlähettiläs Sobolev esitteli uuden ministerineuvoksen ”pitkän linjan” tai ”Suomi-mafian”, niin kuin eräät vitsiniekat sanovat – edustajaksi. Minä puolestani höläytin kuuluvani suurlähetystön pitkään K-linjaan: A. Kovaljov, P. Krekoten, I.Karasavin, P. Kuznetsovi ja F. Karasov. Seitsemän maassaolovuoteni ajan tarkkailin Paavoa erilaisissa tilanteissa puoluekokouksissa, tapaamisissa NKP:n valtuuskuntien kanssa, kaikenlaisissa seminaareissa, puolueen päämajassa ja kerran jopa Väyrysen kotitalossa.
NKP:n ja SDP:n yhteydet olivat 1980-luvulla vakaat ja säännölliset, ja niihin sisältyi puoluejohtajien tapaamisten ohella valtuuskuntien vaihtoa, erilaisia seminaareja ja keskinäistä tutumista työn organisoimiseksi eri tasoilla. Käytäntönä oli kutsua puoluevirkailijoita vaimoineen lepäämään.
Lähdeaineisto. Felix Karasev Naapurinpojan muistelmat ISBN 951-1-14352-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti