Kun tarkastelee nimiä, jotka vastasivat Suomen asioista presidentti Mauno Koiviston ensimmäisellä kaudella, vastaan tulevat tutut nimet 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta. Pääministerinä istui pitkään Kalevi Sorsa, jonka suhteet KGB:hen sekä DDR:ään olivat pitkät ja syvät. Kokoomuksen Ilkka Suominen oli kaikesta huolimatta sidoksissa KGB-kenttään 1970-luvun lopusta eli ajasta, jolloin hän alkoi valikoitua Kokoomuksen potentiaaliseksi puheenjohtajaksi. Vaikka hän reagoi ensimmäisenä puoluejohtajana Suomeen lisääntyneeseen liikkumatilaan länsi-integraation suhteen, hän ajoi toisaalta KGB-raiteella. Hän halusi varmistaa Moskovan ja Itä-Berliinin kuitenkin ennen muuta. Hän istui siten kahdella tuolilla.
Presidentti Mauno Koivisto oli sinänsä mielenkiintoinen tapaus. Hän sai KGB:n vastaansa Nordek-hankkeella. Sinänsä oli hyvä asia, että KGB ei kyennyt halunsa mukaisesti estämään hänen nousuaan kansansuosikiksi, vaikka sillä olisi ollut tarjota omakin ehdokas eli Kalevi Sorsa. Mutta mitalilla oli kääntöpuolensa. Kreml hyväksyi nopeasti tosiasian, että Koivistosta tuli presidentti. Se lähetti viestejä, että näin oli. Mutta kaikki muut reunaehdot olivat edelleen voimassa.
Koivisto oppi kovin nopeasti KGB-nöyryyden. Hän nöyrtyi entinen syntitaakka niskassaan paavillisemmaksi kuin paavi itse. Koiviston käyttäytymisessä oli sittemmin piirteitä, joita viittaavat pelkoon: Koivisto käyttäytyi Neuvostoliiton suhteen hyvin pelokkaasti. Hän sanoi presidenttinä kaikella pääasiassa ei: Euroopan integraatiolle, vaikka oli ajanut Nordekia suorastaan aloitteellisesti, Karjalalle, Baltian itsenäistymiselle, Euroopan neuvostolle …
Koivistolle tuli KGB-päällystakki, jonka ohjeita hän alkoi noudattaa. Felix Karasev Vladimirovin jälkeen sai elämänsä tehtävän ohjata Koivistoa kulkemaan andropovilaisen KGB:n askelmerkein. Karasevista tuli vuonna 1985 KGB:n Helsingin residentuura. Tämä on hyvin tärkeä selittäjä Koiviston politiikassa Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin. Tässä asetelmassa Koivistossa joutui hankalaan asemaan, kun KGB eriytyi Mihail Gorbatsovin perestroikasta omalle bresneviläis-stalinistiselle uralle loppuun saakka. Tämä jännite KGB:n ja Mihail Gorbatsovin välillä piti Koivistoa pitkään pahassa kipsissä. Hän ei osannut tehdä oikein mitään muuta kuin laittaa silmät kiinni ja olla näkemättä muuttuvaa ympäristöä. Rajat eivät muutu, hän arveli Saksojen yhdistyessä. Baltian maiden ei ole viisasta itsenäistyä, hän opasti. Neuvostoliiton rajat eivät Koiviston silmissä näyttäneet siinä yhteydessä muuttuneen. Karjala ei ollut arvo eikä mikään tässä yhteydessä.
Paavo Väyrynen oli kestosuhteessa KGB:hen ja Stasiin. Häntä käytettiin paljon lähteenä. Suoria KGB-suhteita oli 1970-luvulla poikkeuksellisen runsaasti ja sisällön avoimuudessaan pelottavan neuvostomielisiä. Väyrynen sai ansaitusti Suomen vastustetuimman poliitikon maineen.
Peitenimi Prof eli Jaakko Kalela nousi kansliapäällikön paikalle presidentin kansliassa. Ulkoasiainministeriössä KGB-sertifioitu Jaakko Blomberg nousi jo 1.7.1982 poliittisen osaston apulaispäällikön paikalle ja sai vallan ministeriössä pelkkänä sivurekrytointina. KGB tuki oli vahvaa. Blomberg piti nimityspoliittisia lankoja sittemmin käsissään pitkälle 1990-luvulle.
KGB-sertifioidut juuttuivat asemiinsa, aivan kuten KGB oli suunnittelut. KGB-serfikaatti oli ansio. Se todisti ”ulkopoliittisesta luotettavuudesta”. Suomi kulki toivottuun suuntaan samalla kun Neuvostoliitto rapautui ja sosialistinen leiri huojui. Läntisen Euroopan maista vain Suomi oli kulkenut ja kulki suuntaan, jonka päässä siinsi kansandemokraattinen Suomi, sellaiset johtajat Suomella oli. Suomen kansa ei varmasti sellaista päämäärää koskaan halunnut. Se muuttui tavalla, jonka ennakoiminen Suomessa loi neuvostovastaisen ja kaiken muun leimanlyönnin lisäksi epäpätevyyden leiman: olet haihattelija, et vakuuta ketään!
Urakehitys oli selvä. Suomessa KGB-sertifikaatti oli täydellä voimalla käytössä. Suomi oli epäitsenäinen tasavalta. KGB sääteli entistä tiukemmin suomalaista henkilöstöpolitiikkaa. Mutta kaikki ei mennyt sittenkään odotusten mukaisesti.
Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 strategia ja toiminta ISBN 951-20-6548-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti