Mauno Koiviston valinta Suomen presidentiksi ei herättänyt NKP:n johdossa, Brezhnev mukaan lukien, sen paremmin iloa kuin mielipahaa. Uuden presidentin poliittinen ura ja ennen muuta hänen aktiivisuutensa ja linjansa sisäpolitiikassa olivat hyvin tiedossa. Ensi kerran huomiotamme olivat kiinnittäneet hänen kuusikymmentäluvun puolivälissä SDP:lle esittämänsä kehotus, että puolue alkaisi tukea maan virallista ulkopoliittista linjaa, ehdotus työväenpuolueiden yhteistyöstä, vaikkakin rajoitetusta, sekä hänen korostettu esiintymisensä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa ja Paasikivi-Seurassa. Poliitikkona hänellä oli lupaava tulevaisuus, mutta hyvin erilaisista syistä, joita olivat hänen läheiset suhteensa Leskiseen ja Pitsinkiin, Simosen antamat murhaavat luonnehdinnat, UKK:n pidättyväinen asenne, keskustalaisten mustasukkaisuus, Evan tuki sekä se, ettei Neuvostoliitto ollut häneen läheisissä eikä varsinkaan virallisissa suhteissa.
Siitä huolimatta otin lähetystöneuvos Mihail Streltshovin kanssa vastaan Koiviston kutsun vierailla hänen luonaan Työväentalon Säästöpankin huvilalla. Monta tuntia kestäneen keskustelun aikana puhuimme erilaisista aiheista, ja sen kuluessa muodostimme tietyn käsityksen hänestä: hän harkitsi huolellisesti taktiikkansa, ja hän oli makrotaloustieteen hyvin hallitseva talousasiantuntija, ehkä pasifisti.
Jossakin kansainvälisen osaston kokouksista, joissa ulkoministeriön ja KGB:n edustajat olivat mukana, muotoiltiin periaatelinja suhtautumisesta Koiviston ehdokkuuteen, ja NKP:n johto hyväksyi sen myöhemmin. Ehdotuksessa lähdettiin siitä, ettei ollut olemassa faktoja, jotka osoittivat hänen suhtautuvan epäystävällisesti Neuvostoliittoon, joten Koiviston mahdollinen valinta presidentinvirkaan ei aiheuttaisi minkäänlaisia muutoksia Suomen ulkopolitiikassa ja alkuaikoina tuskin edes maan ulkopolitiikassa yleensä. Sitä paitsi Koivisto pysytteli Karjalaisen tavoin ahtaan puoluepoliittisen taktikoinnin ulkopuolella. Tiesimme, ettei sodanjälkeinen aikakausi voinut jatkua loputtomiin. Oli kasvanut jo kaksi suomalaista sukupolvea, joilla ei ollut mitään kokemusta toisesta maailmansodasta ja joiden maailmankatsomuksessa ja moraalisissa kannanotoissa olivat etusijalla hyvien naapurisuhteiden säilyttäminen Neuvostoliiton kanssa, sodanvastainen toiminta ja uskollisuus demokraattisille arvoille.
Samalla kun kysymystä käsiteltiin NKP:n johdossa, todettiin myös Koiviston länsisuuntautuneisuus, ja mainittiin muun muassa hänen kirjeenvaihtonsa George Bushin kanssa. Jotkut esittivät mielipiteenään, että Koiviston takana seisoivat oikeistolaiset ja liikemiespiirit ja varsinkin häntä aktiivisesti tukeva Eva voisivat käyttää hyväkseen uuden presidentin puutteellista ulkopoliittista kokemusta ja joitakin hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan saadakseen Suomen etääntymään Neuvostoliitosta. Koska periaatteemme oli olla tekemisissä sellaisen presidentin kanssa, joka oli saanut virkansa kansan ja kohtalon tahdosta, päätettiin olla puuttumatta asioihin ja pidättäytyä kaikin tavoin sen paremmin tukemasta kuin vastustamasta Koiviston ehdokkuutta. Osaston apulaisjohtaja Vitali Saposnikov saattoi Koiviston tietoon, ettei Moskova ollut huolestunut hänen vanhan ansioluettelonsa takia eivätkä Neuvostoliiton Suomessa olevat edustajat ja joukkotiedotusvälineet ryhtyisi mihinkään, mikä olisi suunnattu Koivistoa vastaan tai voitaisiin tulkita siten.
Koiviston tulevalle työlle antoi valtionpäämiehenä pontta varsinkin hänen ilmoituksensa, että ”Suomi aikoo jatkaa järkkymättä kunnioitettavien edeltäjiensä Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen linjalla myös minun presidenttikaudellani”. Koiviston pyrkimys noudattaa osittain ”matalan profiilin” ulkopolitiikkaa ”kunhan sillä ei ymmärretä toimettomuutta” pantiin merkille, mutta se ei herättänyt kysymyksiä. Suomi noudatti itsenäistä ulkopoliittista linjaa, jonka tavoitteena oli maan kansalaisten etujen puolustaminen ja liennytyksen tukeminen kaikissa oloissa.
Koiviston vierailu Neuvostoliitossa maaliskuussa 1982 oli tavallaan henkilökohtainen tutustumismatka Brezhnevin ja muiden neuvostojohtajien tapaamiseksi. Joulukuussa hän osallistui Neuvostoliiton perustamisen 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettyyn juhlaistuntoon, jossa hän käytti myös puheenvuoron.
Seuraavana vuonna Mauno Koiviston virallisen Neuvostoliiton-vierailun isäntänä toimi Breznevin seuraaja Juri Andropov. Andropov oli kiistatta ristiriitainen persoona, ja vaikka hän ehti olla puolueen ja valtion johdossa vain vuoden, ne olivat maalle hyvin tärkeitä kuukausia. Vierailun jälkeen neuvostojohdossa vahvistui käsitys, että presidentti Koiviston kaudella Suomi ei luopuisi nykyisistä asemistaan ja kahdenvälisistä suhteista, vaikka tuskin niiden edelleen kehittäminenkään näyttäisi olevan näköpiirissä. Helmikuussa 1984 Andropovin tilalle pääsihteerin virkaan nousi Konstatin Tsernenko, joka ehti olla tehtävässä häntäkin lyhyemmän ajan.
Helsingissä toimiva Neuvostoliiton suurlähetystö ja KGB:n residentuura vaativat, että maittemme välisissä suhteissa vallinnutta yhteydenpitoa korkeimmalla tasolla oli vahvistettava ja että maittemme suhteiden johdonmukaisuudesta ja jatkuvuudesta oli saatava konkreettista näyttöä, mistä syystä presidentti Koivisto teki huhtikuussa 1q984 epävirallisen vierailun Neuvostoliittoon.
Lähdeaineisto:
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla ISBN 951-1-17035-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti