”Nyt se on sitten tapahtunut! Meidän vuoro on lähteä liikkeelle.” Puoluesihteeri Erkki Liikasen huudahdus SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa 29.10.1981 kuvasti niitä vapautuneita tunnelmia, joita tasavallan presidentin Urho Kekkosen parin päivän takainen ero oli eri piireissä virittänyt. Yli neljännesvuosisadan kestäneen aikakauden koettiin jääneen peruuttamattomasti taakse. Menneeseen haluttiin ottaa nopeasti etäisyyttä, ja monilla oli jo valmis visio siitä, miten ja mihin suuntaan maata tulisi vastedes johtaa.
Kekkonen oli 26.10. allekirjoittanut asiakirjan, jossa hän kertoi tulleensa pysyvästi esteelliseksi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä. Siihen vedoten hän kehotti valtioneuvostoa ryhtymään toimiin seuraajan valitsemiseksi. Kekkosen luopuminen oli sinetöity 27.10. koolle kutsutussa valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa. Paikalla olleet vain yhdeksän ministeriä olivat todenneet presidentin pysyvän esteen sekä tämän oman ilmoituksen että siihen liittyvän lääkärintodistuksen perusteella. Samassa istunnossa valtioneuvosto oli päättänyt valitsijamiesvaalien järjestämisestä 17-18.1.1982. Uusi presidentti oli määrä valita 26.1.1982, ja hänen tuli astua virkaansa heti seuraavana päivänä. Koska Kekkosen presidenttikausi jatkui muodollisesti tuohon päivään asti, määrättiin pääministeri Mauno Koivisto hoitamaan toistaiseksi tasavallan presidentin tehtäviä. Virkaa toimittavaksi pääministeriksi nousi sen jälkeen ministeri Eino Uusitalo.
Yleisradiolle myöntämässään haastattelussa Koivisto luonnehti uutta asemaansa seuraavaan tapaan: ”Olen ottanut ns. matalan profiilin eli lähtenyt jo Tasavallan Presidentin sairasloman alusta siitä, että kaikki asiat hoidetaan. Mitään ei siirretä myöhemmin ratkaistavaksi. Hoidetaan ne asiat, jotka välttämättä on hoidettava ja tyydytään siihen.”
Näin matalaksi ei tulevan presidenttiehdokkaan rooli kuitenkaan jäänyt. Uusi asema politiikan arjen yläpuolella tarjosi paremmat mahdollisuudet ja enemmän aikaa kuin ennen Suomen Pankin ohjailemiseen, mitä Koivisto oli aktiivisesti harrastanut jo pääministerivuosinaan. Pankin johtokunnan muut jäsenet eivät sulattaneet ärtymystään vt. pääjohtaja Karjalaisen kautta saamistaan raja- ja valuuttapoliittisista ohjeista. Niiden jakelemiseen Koivistolla oli erinomaiset mahdollisuudet, koska hän päätti hoitaa korkeata tehtäväänsä Suomen Pankista käsin. Presidentin linnaa hän käytti vain virallisissa yhteyksissä.
Jälkikäteen vaikuttaa siltä, että nk. puoluelinja, joka Tehtaankadulla toimi tahdinmäärääjänä presidenttikysymyksessä, pelasi tietoisesti kaksin kortein ja vähintäänkin kahdella tasolla. Holkerille Vladimirov totesi tunnustavaan sävyyn, että ”työskentelemme saman päämäärän puolesta”. Holkerin ansioksi luettiin se, että hän oli omatoimisesti lähestynyt neuvostodiplomaatteja ja tunnustanut halunsa luoda suhteita. Koivistolle taas Vladimirov vakuutti, ettei häntä ole lähetetty Suomeen vastustamaan Koiviston valintaa presidentiksi, ja käytyään välillä Moskovassa hän kertoi vielä, että Neuvostoliitossa tunnetaan suurta luottamusta ”kaikkia varteenotettavia ehdokkaita kohtaan”. Lokakuun lopulla Suomessa käväisseet NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaispäällikkö V.S. Shaposnikov ja työntekijä Stefan Smirnov vahvistivat, ettei Moskova tule ”kyseenalaistamaan Koivistoa ulkopoliittisesti” ja että yhteistyötä hänen kanssaan halutaan parantaa. Vladimirov kävi jopa Virolaisen luona ilmoittamassa ”Neuvostoliiton hyväksyneen hänet”. Samaan aikaan Vladimirov avustajineen kävi hillitöntä kamppailu Ahti Karjalaisen puolesta, jonka Moskova olisi mieluiten nähnyt Suomen tulevana päämiehenä. Kepun vaikuttajia painostettiin hänen kannalleen milloin puoluesuhteita katkaisemalla, idänkaupan erityisasemana menettämisellä, maatalouskaupan lopettamisella ja milloin jopa maiden välisten suhteiden uudella pakkauskaudella pelotellen. Käsittelyyn otettiin myös vientiteollisuuden korkein johto sekä suurimman sanomalehden keskeisin vaikuttaja Aatos Erkko.
Varteenotettavampien ehdokkaiden vaalikampanjat olivat teemoiltaan lähes identtiset. Kaikki vannoivat uskollisuutta Kekkosen ajattelulle, korostivat ulkopolitiikan merkitystä ja sen puitteissa nimenomaan huolenpitoa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. YYA-sopimuksen keskeisen merkityksen luonnehdinta synnytti suoranaista kilpailua, mikä harvensi ja harmaannutti hiuksia ulkoministeriössä.
SDP:n puoluetoimikunta kokoontui 10.12. arvioimaan käynnissä olevaa vaalitaistelua. Mielialat olivat tyytyväiset. Kokoomuksen kampanjan ei uskottu houkuttelevan liikkuvaa äänestäjäkuntaa. Äärivasemmalla taas oli vallalla täysi hajaannus. Kommunistien vähemmistö liputti edelleen Karjalaiselle enemmistön ajaessa Kivistöä. SKDL:n vaalityö vaikutti kovin innottomalta.
Valitsijamiesvaalit järjestettiin 17-18.1.1982. Kansa äänesti innokkaammin kuin milloinkaan aiemmin. Ensimmäiset epäviralliset tulokset kotimaasta kertoivat niinkin korkeasta äänestysprosentista kuin 86,6. Koiviston vaaliliitto sai 145 valitsijamiestä, Holkerin 58, Virolaisen 53, Kivistön 32, Janssonin 11 sekä Sipilän ja Vennamon vaaliliitot kumpikin yhden valitsijamiehen. Valitsijamieskuntaan tuli selvä vasemmistoenemmistö luvuin 179-122. Koiviston suosio nosti SDP:n ääniosuuden huikeaan ennätyslukemaan: yli 43 prosenttiin kaikista äänistä.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-189959- X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti