Mauno Koivisto astui tasavallan presidentin virkaan tammikuun lopulla 1982. Hallitusmuodon mukaan hänen alkava toimikautensa oli päättyvä vuoden 1988 maaliskuun 1. päivänä, joten sen pituudeksi tuli runsaat kuusi vuotta. Presidentin virkaanastujaisseremoniat eduskunnassa olivat sikäli poikkeukselliset, että läsnä ei ollut virasta luopuvaa presidenttiä. Muutoin ne kulkivat normaaliin tapaan. Iltapäivällä hallitus ja korkeimmat virkamiehet kokoontuivat presidentin linnan valtiosaliin, jossa presidentti kätteli heidät kaikki. Heti tilaisuuden päätyttyä vt. pääministeri Eino Uusitalo esitti toisessa salissa presidentille hallituksen eronpyynnön.
Seuraaviin eduskuntavaaleihin oli aikaa hieman yli vuosi. Valtiopäivien päättäjäispuheessaan 28.1.1982 presidentti Koivisto lausui toivovansa, että hallitusohjelmaan ei tehtäisi suuria muutoksia ja että hallitusneuvottelut olisivat lyhyet. Näin voitaisiin uusi hallitus ilman tarpeetonta viivytystä nimittää vaalikauden loppuajaksi. Muistelmissaan Koivisto kertoo pitäneensä mahdollisena sitäkin, että hallitus olisi jatkanut minimimuutoksin Eino Uusitalon johdolla. Sosiaalidemokraatit olisivat ilmeisesti hyväksyneet Eino Uusitalon pääministeriksi, jos ulkoasiainministerin paikka olisi tullut Kalevi Sorsalle. Paavo Väyrynen ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tällaisesta ratkaisusta. Hän asetti ulkoasiainministerin paikan omaksi tavoitteekseen.
Runsaan vuoden kestävä pääministerin tehtävä olisi ollut komea päätös Eino Uusitalon poliittiselle uralle. Hän oli ollut kansanedustajana 26 vuotta ja valtioneuvoston jäsenenä lähes kuusi vuotta. Hänen vaikutusvaltansa puolueessa johtui suurelta osin hänen asemastaan Urho Kekkosen sanansaattajana. Puolueen uskollinen mies, joka kaljultaankin muistutti Kekkosta, työnnettiin kuitenkin sujuvasti syrjään. ”Kun aurinko oli lakannut paistamasta, ei kuukaan enää kumota”, lausui joku havainnoitsija. Hallitusneuvotteluissa oli tultu siihen harvinaiseen tilanteeseen, että sosiaalidemokraatit ja keskustapuolue tarjosivat kumpikin pääministerin paikkaa toiselle. Paavo Väyrynenkään ei tahtonut sitä tehtävää. Monimutkaisten kierrosten jälkeen tuli pääministeriksi Kalevi Sorsa, mutta keskustapuolue ei saanut ulkoministerin paikkaa. Siihen tuli RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck. Paavo Väyrynen jäi pois hallituksesta. Puolueitten voimasuhteet pysyivät ennallaan. Minut määrättiin edelleen ulkomaankauppaministeriksi, Esko Rekola kirjoittaa. Hallitus nimitettiin 19.2.1982.
Presidentti Koivisto otti ensin vanhan ja sitten uuden hallituksen vastaan linnassa. Vanhan hallituksen viimeisinä seisoivat Lasse Äikäs ja Johannes Koikkalainen, jotka oli opittu tuntemaan rentoina veikkoina. Kun presidentti oli kättelyssä ehtinyt heidän kohdalleen, kerrotaan Äikäksen sanoneen: ”Jos maa vielä tarvitsee parhaita poikiaan, me Koikkalaisen kanssa kyllä tulemme.”
Presidentti Koiviston toivomus hallituksen muodostamisesta minimimuutoksin näytti luonnolliselta. RKP:n molemmat ministerit jatkoivat, SKDL:n kolmesta ministeristä jatkoi kaksi. Sitä vastoin sosiaalidemokraattien ministerijonossa tehtiin täyskäännös. Vain Mauno Forsman sai jäädä Koiviston hallituksen demareista. Ulf Sundqvist oli jo siirtynyt tai siirretty pankinjohtajaksi. Pirkko Työläjärven hoitaman kauppa- ja teollisuusministerin salkun sosiaalidemokraatit tarjosivat keskustapuolueelle; Työläjärvi jäi pois ja nimitettiin maaherraksi. Puolueen nousevien tähtien rivistä siirrettiin täten kaksi vahvaa nimeä sivummalle. Kummankin rasituksena lienee joidenkin puoluetoverien mielestä ollut Mauno Koiviston tukeminen. Myös keskustapuolue teki muutoksia. Vain Ahti Pekkala ja Taisto Tähkämaa saivat jatkaa.
Poliittisissa piireissä oltiin yleisesti tyytyväisiä. Nimenomaan keskustapuolueessa oli pelätty, että uusi presidentti hajottaisi eduskunnan, jolloin Koiviston juuri saama suuri kannatus voisi tuoda sosiaalidemokraateille vaalivoiton.
Presidentti Koiviston virkaantulon ei voitu otaksua aiheuttavan mitään nopeita muutoksia valtakunnan asioiden hoidossa. Kuitenkin syntyi joitakin kevennyksiä ankaraan protokollaan. Niinpä lieveni Kekkosen ajan ehdoton sääntö, että presidentin lähtiessä ulkomaille ja sieltä palattaessa koko hallitus ja eräät virkamiehet seisoivat lentokentällä punaisen maton ääressä. Nyt saattoi tapahtua, että vt. presidentin tehtävät vastaanottava pääministeri Kalevi Sorsa jäi pois vastaanottoseremonioista. Hän oli varmaankin saanut mökille lähtöön presidentin suostumuksen, mutta ennen ei sellaista lupaa olisi rohjettu pyytää.
”Seutulan seisojiksi” nimitetty ryhmä vapautettiin pian presidentti Mauno Koiviston toimesta kokonaisuudessaan näistä muodollisuuksista. Sen jälkeen kun adjutantti oli vieraita pakkasessa odoteltaessa palelluttanut lentokentällä korvansa, valtiovierailujen seremoniat siirrettiin presidentin linnan etupihalle.
Lähdeaineisto: Esko Rekola: Viran puolesta ISBN ISBN 951-0-22965-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti