Virolaisen 1970-luku oli puoluepoliittisesti kaksijakoinen. Se alkoi maaliskuussa 1970 romahduksella eduskuntavaaleissa. Alamäki jatkui tammikuun 1972 hajotusvaaleissa. Vasta syyskuussa 1975 hajotusvaaleissa hän saattoi kirjata pienen voiton puolueelleen. Kekkos-vaalit tammikuussa 1978 menivät jo paremmin. Eduskuntavaaleissa tuli taasen tappio.
Presidenttipeli raivosi Keskustapuolueessa. Väyrynen oli liittynyt k-linjan ydinarvoihin, oli saanut Kekkosen tuen ja halusi syrjäyttää ulkopoliittisesti epäluotettavaksi leimatun Virolaisen. Kekkonen antoi kuin lähtölaukauksen juhannuspommillaan: kaatakaa Virolainen Väyrysellä. Paavo Väyrysen ehdokkuus Keskustapuolueen puheenjohtajaksi varmistui vuoden 1979 lopulla. Asia sai paljon julkisuutta. Virolainen julkisti 8.2.1980 oman päätöksenä olla käytettävissä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Jouko Loikkasella oli Virolaista koskeva suuri syntilista. Loikkasen syytösten kovin kohta liittyi ulkopolitiikkaan: ulkopoliittisesti puolueen tila ei ole kaikilta osiltaan tyydyttävä. Me tiedämme ehdottoman lähtökohdan: suhteet Neuvostoliittoon on oltava kunnossa. Jos puolueen puheenjohtaja ei ole täydellisesti ”toimikelpoinen” tässä asiassa – jos hän ei saata esim. vetää puolueen valtuuskuntaa, joka menee NKP:n vieraaksi – on asia suomalaisia olosuhteita ja keskustapuolueen menestymistä ajatellen nurinkurinen, puolueen toimintaa ja merkitystä haittaava.
Kiistämätön tosiasia oli, että Keskustapuolueen eduskuntaryhmän koko oli supistunut Virolaisen puheenjohtajuuskautena merkittävästi, kun edustajia oli vuonna 1964 kaikkiaan 53, niitä oli kesällä 1980 enää 36, ja SDP oli kyennyt murtautumaan ulkopolitiikan pyhälle saralle, syömään Keskustapuolueen valtaa ja kilpailemaan NKP:n suosiosta. Nämä olivat kehityskulkuja, joihin Virolainen yksin ei voinut vaikuttaa, mutta argumentteina ne kävivät häntä vastaan.
Virolainen kiersi kevään piirikokouksissa. Hän joutui puolustuskannalle, pitkän pitkä hallitustaipale loi varjonsa Virolaiseen. Alkoi olla havaittavissa eräänlaista kulumista. Tiedettiin Virolaisen ongelmat Kekkosen kanssa ja presidentin Väyryselle antama tuki. Kekkosella oli yhä paljon auktoriteettia.
Näytelmää oli valmis alkamaan. Virolainen arvioi, että Keskustapuolueen kentästä 80 % olisi hänen takanaan, mutta puoluekokousedustajien koostumus oli ratkaiseva. Heidän osaltaan ennakkotilanne oli kokouksen alkaessa kutkuttava 50-50. Virolainen valitti, että ”lausumat, kyllä presidentti tietää” vaikuttivat kokousedustajiin, niin kuin vaikuttivatkin.
Virolainen urakoi puoluekokouksessa puheita. Hän todisteli maalaisliittolaisuutta, tasapainoili puolueen perusarvojen ja kannatuspohjan laajentamisen välillä; Maalaisliiton henkinen perinne oli vahva, ja olihan kannattajakunnasta yhä edelleen 40 % viljelijöitä ja jäsenistä vielä enemmän.
Virolaisen ura Keskustapuolueen puheenjohtajana päättyi kesällä 1980. Nuori Paavo Väyrynen voitti hänet äänin 1738-1611 Turun puoluekokouksessa. Eroa oli siis vain 127 ääntä. On perusteltua sanoa, että presidentti Kekkonen, väitetyt huonot neuvostosuhteet sekä yksityiselämän vaikutus kaatoivat Virolaisen. Suhde Kekkoseen oli kesällä 1980 niin huono, että he eivät mahtuneet yhdessä Tampereen kaupungin viralliselle lounaalle.
Väyrynen nousi jo nuorena valtakunnanpolitiikan huipulle. Hänet valittiin eduskuntaan keskustapuolueen listalta vuonna 1970 vain 23-vuotiaana. Hän sai heti tehtävän keskustalaisen pääministerin Ahti Karjalaisen sihteerinä tämän 1970–1971 istuneessa hallituksessa, ja 1972 hänet valittiin puolueen varapuheenjohtajaksi. Ensimmäisen ministerinpaikkansa hän sai jo 29-vuotiaana vuonna 1975, kun hänet nimitettiin opetusministeriksi Martti Miettusen II hallitukseen eli niin sanottuun hätätilahallitukseen. Keskustapuolueen nouseva poliitikko Väyrynen pääsi presidentti Urho Kekkosen suosioon. Hänestä tuli yksi Kekkosen luotetuista ja uskotuista miehistä ja tämän ulkopolitiikan tukija.
Väyrynen nousi puheenjohtajaksi nuorten tuella, mutta myös suurin osa ns. K-linjaan kuuluneista kannatti hänen valintaansa. Ratkaiseva merkitys oli sillä, että presidentti Urho Kekkonen tuki taustalla puheenjohtajan vaihtamista. Väyrynen oli Keskustapuolueen puheenjohtajaksi tullessaan 33-vuotias. Tätä nuorempana Maalaisliiton puheenjohtajaksi on noussut vain Otto Karhi.
Vuoden 1982 presidentinvaaleissa Väyrynen tuki Ahti Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen kärsi tappion Kuopion puoluekokouksessa hävittyään Johannes Virolaiselle lukemin 1365–2666.
Vuosia myöhemmin nousi kohu Väyrysen roolista vaalia edeltäneissä tapahtumissa. Suomen Kuvalehti julkaisi syksyllä 1989 valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan kirjoittaman jutun, jossa Väyrysen väitettiin syyllistyneen maanpetokseen keskusteltuaan Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä työskennelleen ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa siitä mahdollisuudesta, että Neuvostoliitto lisäisi ns. välitysöljyn myymistä Suomelle, jolloin Suomen vienti voisi vastaavasti lisääntyä. Tämä toisi myönteistä julkisuutta talouskomission puheenjohtajana toimineelle Ahti Karjalaiselle.
Viisi kansanedustajaa kokoomuksen Kimmo Sasin johdolla teki eduskunnan perustuslakivaliokunnalle selvityspyynnön Väyrysen toiminnasta. Perustuslakivaliokunta totesi kuitenkin, ettei Väyrynen ollut rikkonut ministerivastuulakia, ja eduskunta hylkäsi ehdotuksen kanteen nostamiseksi häntä vastaan.
Syksyllä 1982 syntyi kohu kansanedustajien päivärahoista. Tuolloin voimassa ollut järjestelmä perustui kansanedustajien viralliseen kotipaikkaan. Väestökirjalaissa puolestaan oli määräys (10 §), jonka mukaan henkilön kotipaikka ei muutu, jos hän oleskelee tilapäisesti toisella paikkakunnalla opiskelun, sairauden tahi valtioneuvoston tai eduskunnan jäsenyyden vuoksi. Väyrynen oli oleskellut tilapäisesti Helsingissä ensin opiskelun vuoksi vuoden 1970 alkuun saakka ja siitä lähtien kansanedustajana ja ministerinä.
Kohu alkoi, kun julkisuudessa kerrottiin Väyrysen asuvan Keminmaalla vain tilapäiskäyttöön tarkoitetussa asunnossa, joka oli perustettu "jalasten" päälle. Kohun jälkeen aikaisemmin omaksuttua väestökirjalain tulkintaa muutettiin siten, että kansanedustajien asuinpaikka alettiin määritellä asunto-olojen perusteella, jolloin Väyrysen ohella usea muukin kansanedustaja menetti päivärahansa. Tämän jälkeen päivärahajärjestelmä korvattiin kulukorvausjärjestelmällä.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti