Ensimmäinen viikkoni keskustapuolueen puheenjohtajana oli dramaattinen, Paavo Väyrynen kirjoittaa. Pelin avasi Maaseudun Tulevaisuus-lehti tiistaina 17.6. julkaisemallaan pääkirjoituksella ”Sekavin tuntein”. Pääkirjoituksessa puhuttiin puoluetoimitsijoista, eduskuntaryhmän enemmistöstä ja ministereistä koostuvasta ”puoluejuntasta”, joka päätti syrjäyttää ansiokkaasti toimineen entisen puheenjohtajan. Uutta puheenjohtajaa arvioitiin näin:
”Uusi puoluejohto on tässä vaiheessa kirjoittamaton lehti. Puheenjohtaja Väyrynen tunnetaan ammattipoliitikkona, jolla ei ole tuntumaa työelämään ja joka nuorempana niitti laakereita kannattajiensa keskuudessa radikaaleilla kannanotoillaan, leimaalla MTK:n paperitiikeriksi, arvostelemalla maatalousosuustoimintaa sekä suhtautumalla välinpitämättömästi ellei viileästi maatalouden ongelmiin. Viime aikoina hän on kuitenkin ilmoittanut tarkistaneensa suhtautumistaan maatalouskysymyksiin ja viljelijäin ammattijärjestöön. Tulevaisuus näyttää, onko kysymys todellisesta ajattelu- ja toimintatavan muutoksesta vai päättyikö suunnanmuutos samalla kun puheenjohtajan vaali päättyi.”
Pääkirjoitus huipentui johtopäätökseen:
”Viljelijät suhtautuvat tilanteeseen sekavin tuntein. Miten uusi puoluejohto tulee suhtautumaan yhteiskunnassa vähemmistönä olevaan maatalousväestöön. Jäävätkö maa- ja metsätalouden ja maaseudun asiat nyt yksin MTK:n vastuulle. Miten uusi ja puoluejohto suhtautuu maataloustuottajajärjestöön ja viljelijän omiin yrityksiin. Viljelijäväestö odottaa nyt uuden puoluejuntan näyttöä halusta ja kyvystä tehdä työtä maaseudun hyväksi yhdessä viljelijäväestön omien järjestöjen kanssa.”
Heikki Haaviston Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittama pääkirjoitus oli siinä tilanteessa todella vahingollinen. Virolaisen kannattajat olivat katkeria. Monet heistä ja nimenomaan useat maanviljelijät erosivat heti puolueesta ja vielä useammat uhkasivat erota. Tyytymättömät uhkasivat siirtyä kokoomukseen.
Tässä tilanteessa oli uuden puoluejohdon kannalta hyvin arvokasta se, että toinen varsinaissuomalainen kansanedustaja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa, siirtyi kokoomuksesta keskustapuolueeseen.
Sosiaalidemokraateille keskustan uudistuminen loi vakavan haasteen. Aikaisemmin SDP oli voinut varsin suvereenisti määrätä asioista, kunhan se kohtuullisesti tyydytti keskustapuolueelle tärkeät maatalousväestön toiveet ja tarpeet. Myöhemmin oli otettava huomioon myös kehitysalueiden intressit. Nyt keskusta oli haastava sosiaalidemokraattien johtoaseman politiikan koko kentällä.
Myös kokoomus koki keskustan entistä vaarallisemmaksi kilpailijaksi. Kokoomuslaisten hermostuneisuutta lisäsi Eeva Kuuskoski-Vikatmaan siirtyminen keskustapuolueeseen.
Vielä enemmän jännitteitä aiheutti tietoisuus presidentinvaalien lähestymisestä. Harvat enää uskoivat siihen mahdollisuuteen, että Urho Kekkonen jatkaisi vuoden 1984 jälkeen. Yhä useammat epäilivät, kykenisikö Kekkonen viemään meneillään olleen kautensa loppuun. Presidenttikysymys oli vahvasti taustalla myös Turun puoluekokouksen henkilövalinnoissa. Ei Virolainen olisi pyrkinyt kynsin hampain pitämään kiinni puheenjohtajapaikastaan, ellei hän olisi laskenut tarvitsevansa sitä presidenttikamppailussa. Yhtä lailla Karjalaisen suhtautuminen Turun valintoihin perustui presidenttilaskelmiin. Tästä syystä hän piti tärkeänä Virolaisen syrjäyttämistä puheenjohtajan paikalta.
Puoluekokouksen jälkeen jatkoin entiseen tapaan ulkoministerin viran hoitamista. New Yorkista palattuani jouduin sosiaalidemokraattien julkiseen ryöpytykseen ulkoministeriön nimityspolitiikasta. Demari otsikoi kohujuttunsa: ”UM kuohuu Väyrysen nimityspolitiikassa”. Ingressin mukaan ”ulkoministeriön virkailijakunta on kuohuksissaan ulkoministeri Paavo Väyrysen nimityspolitiikasta, joka peittelemättä suosii keskustapuoluelaisia UM:n virkamiehiä virkaiästä ja –asemasta riippumatta.” Jutussa vihjailtiin, että presidentti Kekkonenkin olisi puuttunut minun toimintaani virkanimityskysymyksissä, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Olimme keskustelleet Koiviston ja Sundqvistin kanssa siitä, että vapautuva hallinnollisen alivaltiosihteerin virka siirrettäisiin käytettäväksi kehitysyhteistyöosastolla. Hallinnollisella puolella oli jo liikaakin johtavia virkamiehiä, kun taas kehitysyhteistyöasioihin välttämättä tarvittiin alivaltiosihteerin virka. Tämän SDP hyväksyi. SDP esitti virkaan Martti Ahtisaarta tai Pauli Opasta. Ennen matkalle lähtöä esitin presidentille, että alivaltiosihteeriksi nimitettäisiin Björn Ahlholm, joka oli suurlähettiläänä Kairossa. Tietoisen SDP:n ehdotuksesta ja sen perusteluista Kekkonen hyväksyi esitykseni.
Marraskuun 12. päivänä presidentti Kekkonen matkusti viralliselle vierailulle Moskovaan. Valmistelin matkaa useassa keskustelussa Viktor Vladimirovin kanssa. Lokakuun lopulla keskustelin Vladimirovin kanssa oleellisista vierailuun liittyvistä asioista. Esillä oli taloussuhteet, muun muassa energiayhteistyö, Svetogorskin IV vaiheen rakentaminen ja TVO:n ydinvoimalan jätteiden käsittely Neuvostoliitossa. Vladimirov otti yllättäen puheeksi Suomen mahdollisen täysjäsenyyden EFTA:ssa, kysymyksen, joka oli ollut esillä alkuvuodesta 1979. Hän halusi kertoa, että Moskova suhtautuu nyt kielteisesti Suomen täysjäsenyyteen.
Vierailu sujui erinomaisesti. Paluumatkallaan presidentti ilmaisi lentokoneessa tyytyväisyytensä sekä matkaan että Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden silloiseen tilaan. Minä erosin kesken matkan seurueesta pitääkseni puheen ETYK:in seurantakokouksessa Madridissa. Ehdin kotiin siten, että olin lentokentällä presidenttiä vastassa. Astuessaan lentokoneen portailta presidentti Kekkonen menetti tasapainonsa ja kaatui. Tämä johtui hänen heikentyneestä näöstään ja silmälaseistaan, joiden vuoksi hänen oli yleensäkin vaikea kulkea portaita alaspäin. Kaatumistapauksesta saivat jälleen vauhtia huhumyllyt hänen terveydestään.
Lähdeaineisto: Paavo Väyrynen On totuuden aika ISBN 951-0-18839-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti