Viktor Vladimorov kirjoittaa, että kolmas virkamatkani Suomeen sattui ajallisesti yhteen kansainvälisen tilanteen yhä pahemman kärjistymisen ja Neuvostoliitossa armottomasti kypsyneiden kriisi-ilmiöiden kanssa. Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETY-konferenssin jälkeen kansainvälinen jännitys lieventyi joksikin aikaa. Mutta poliittista liennytystä ei varmistettu sotilaallisella liennytyksellä. 1980-luvun taite oli Neuvostoliitolle huomattavien ulkopoliittisten vaikeuksien aikaa. Neuvostoliiton joukkojen lähettäminen joulukuussa 1979 Afganistaniin voimisti jyrkästi kahden suurvallan välistä ristiriitaa. Keskimatkan ohjusten sijoittaminen Euroopan mantereelle kärjisti tilannetta vielä enemmän. NATO:n ns. kaksoispäätös teki tosiasiallisesti merkityksettömäksi Neuvostoliiton lausunnon, jonka mukaan poliittista liennytystä oli välttämätöntä täydentää sotilaallisella. Euro-ohjusongelma ja Francois Mitterandin ja Helmut Kohlin tukema Reaganin ja Thatcherin uudelleenaseistautumisohjelma saattoivat Moskovan varsin tukalaan asemaan. Reaganin esittämä ohjustentorjuntaohjelma, joka tuli tunnetuksi ”tähtien sotana”, veti Neuvostoliittoa mukaan sille ylivoimaiselle uudelle kilpavarustelukierrokselle. Tilannetta pahensi vielä enemmän Puolassa vuonna 1980 alkanut poliittinen kriisi, joka teki tilanteen epätasapainoiseksi koko Itä- Euroopassa. Sen vuoksi neuvostojohdolla oli vuosina 1979-1984 ratkaistavanaan kolme ulkopoliittista perusongelmaa: Afgansitan, Puola ja euro-ohjukset.
Suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet tulivat 1970-luvulla riittävän vakaiksi. Voidaan sanoa, että Suomi ja Neuvostoliitto pystyivät varmistamaan eräänlaisen etujen tasapainon, joka tyydytti periaatteessa kumpaakin osapuolta. Maiden edustajien keskinäiset kontaktit alkoivat yhä enemmän muuttaa teennäisen ystävällismielisistä arkisiksi ja pragmaattisiksi. Yhä harvemmin alettiin kohottaa juhlapuheiden höystämiä maljoja ystävyydelle, kuten ennen oli tapana. Ystävyys sanoissa muuttui normaaliksi inhimilliseksi kanssakäymiseksi, jossa yhtämittainen ystävyydestä puhuminen kävi suorastaan epäsoveliaaksi. Suomessa ei ollut enää jäljellä riittävän vaikutusvaltaisia voimia, jotka olisivat pyrkineet määrätietoisesti ja kyenneet muuttamaan jyrkästi maan ulkopoliittista linjaa. Neuvostoliiton suhteet Suomeen kaikkiin tärkeimpiin poliittisiin puolueisiin oli normalisoitu, eikä ainoatakaan näistä puolueista luokiteltu enää Moskovassa yksiselitteisesti neuvostovastaiseksi. NKP oli solminut suorat yhteydet Suomen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Keskustapuolueeseen. Kokoomuslaisetkaan eivät karttaneet tapaamista ja ajatusten vaihtamista NKP:n keskuskomitean edustajien kanssa, mikä lopullisesti poisti heistä Suomen ja Neuvostoliiton hyvien naapuruussuhteiden vastustajien leiman.
Analysoidessani Suomen tilannetta ja suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden tilaa 1970-luvun lopulla tein johtopäätöksen, että olimme saavuttaneet niissä optimaalisen kattorajan, joka mahdollisimman suuressa määrin tyydytti sekä Neuvostoliittoa että Suomea. Yritykset kohota vielä korkeammalle olisivat voineet horjuttaa muotoutunutta etujen tasapainoa ja johtaa päinvastaisiin tuloksiin.
Saavuttuani Helsinkiin elokuussa 1977 jouduin jälleen, kuten ensimmäiselläkin kerralla vuonna 1954, presidentinvaalikampanjan ilmapiiriin. Mutta tällä kertaa tämän kampanjan lopputulos oli ennalta ratkaistu eikä voinut vaikuttaa suomalais-neuvostoliittolaisiin suhteisiin. Maan kaikki tärkeimmät poliittiset puolueet olivat asettuneet Kekkosen taakse. Yhdelläkään Kekkosen vastaehdokkaista ei ollut reaalisia menestymisen mahdollisuuksia. Siitä huolimatta me seurasimme vaalikampanjan kulkua tarkkaavaisesti ja informoimme Moskovaa jatkuvasti sen edistymisestä. Näimme edessä olevat vaalit eräänlaiseksi kansanäänestykseksi Suomen ulkopolitiikasta, koska Kekkonen oli ottanut vaalikampanjansa perustaksi, kuten kaikissa aiemmissakin vaaleissa, ulkopoliittisen linjansa.
Tammikuussa 1978 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 83,3 prosenttia äänistä ja 260 valitsijamiestä. 130 heistä edusti sosialistisen suunnan puolueita ja tarkalleen yhtä moni ”ei-sosialistisia”, porvarillisia puolueita. Muut neljä presidenttiehdokasta saivat yhteensä 17,7 prosenttia äänistä ja 40 valitsijamiestä.
Vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen alkoi valmistautuminen eduskuntavaaleihin. Vuoden 1979 alussa päättyneen vaalikampanjan aikana kävi täysin selväksi, että hallituspuolueita uhkasi vaalitappio. Hallitukseen kuuluivat siinä vaiheessa SDP; SKDL, Keskustapuolue ja LKP. Suomen edellisinä vuosina kokemat taloudelliset vaikeudet, tuotannossa lähes 1978 loppuun jatkunut lama, kasvava työttömyys ja Sorsan hallituksen esittämien elvytysohjelmien siihenastinen tuloksettomuus olivat tekijöitä, jotka auttoivat oppositiopuolueita noukkimaan menetyksellisesti pisteitä. Lisäksi hallitusvastuuseen SKDL:n lipun alla osallistunut Suomen kommunistinen puolue ei pystynyt välttämään tiettyä äänikatoa puolueen kahtiajaon vuoksi.
Sorsan hallitus jätti eronpyynnön 4. huhtikuuta. Mauno Koiviston 27. toukokuuta julkistama hallituksen kokoonpano ei voinut tiukimmankaan analyytikon mielestä herättää minkäänlaisia epäilyksiä ulkopoliittisen asenteen osalta. Hallituksen 17 jäsenestä vain neljä oli minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia. Kaikki muut tunsin hyvin ja moniin heistä oli jo aikaa sitten solminut läheiset ystävälliset suhteet.
Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov: Näin se oli …. ISBN 951-1-12681-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti