Puolisonsa kuoleman jälkeen Kekkonen oli paennut Tamminiemen yksinäisyyttä ja elämän tyhjyyden tunnetta kuntoiluun, mikä oli muuttunut suorastaan pakkomielteeksi. Pitkät hiihtotaipaleet vedettiin veren maku suussa ja muussakin liikunnassa etsittiin inhimillisen kestokyvyn rajoja. Aikaa myöten yli voimien ponnistelu kostautui. Ruumis nousi kapinaan. Jo keväällä 1975 Kekkonen valitteli kipuja ja unettomuutta. Syksyllä kipeytyi akillesjänne, mikä esti liikunnan viikoksi. Käsiin kehittyi nivelrikko, joka muutti hänen käsialansa entistä vaikeaselkoisemmaksi. Sitten alkoi selkä oireilla. Tutkimuksissa löytyi rangan alemmista nikamista kipua aiheuttavia piikkejä. Syksyllä 1976 Kekkonen huolestui toistuvista rintakivuista. Raju ponnistelu aiheutti rytmihäiriön. Kolme päivää kestäneet perusteelliset tutkimukset paljastivat, että Kekkoselle oli kehittynyt sydämen vajaatoiminta seurauksineen. Sydän oli ehtinyt laajentua viidenneksen. Itse perussairaus alkoi vähitellen näkyä myös muualla. Vaikka voimat olisivat muuten riittäneetkin, jalat pyrkivät tekemään tenän pitkillä hiihtomatkoilla. Aikaa myöten Kekkonen havaitsi itsessään muitakin muutoksia, jotka hän luki niin ikään vanhuuden tiliin. Keväällä 1978 hän totesi panneensa merkille, että tasapaino ei ole yhtä vakaa kuin aikaisemmin. Joskus vei seurakin mennessään ja lääkäreiden ohjeita tuli rikottua tahattomasti: ”Päivällisellä Mika Tiivolan luona. Hetemäet, Aurat, Rastaat, Hornit, Anita ja minä. Mukava lauluilta, mutta meni vähän myöhään.”
Näon heikentyminen olikin Kekkosen vaivoista se, josta hän tuli seuraavien vuosien aikana kärsimään eniten ja joka aiheutti paljon vaikeuksia. Vuosina 1977-1978 Kekkosen lähinäkö huononi olennaisesti. Viat ja muutokset, jotka 1980-luvun alussa olivat tekevä presidentistä liioittelematta näkövammaisen, olivat hyvää vauhtia kypsymässä. Kekkonen ei nähnyt enää normaalikokoista tekstiä niin, että olisi pystynyt sen pohjalta pitämään puheensa sujuvasti. Tämä johti takelteleviin esityksiin, jotka herättivät huomiota, koska Kekkosta oli totuttu pitämään armoitettuna puhujana.
Kekkonen oli ollut koko ikänsä tarkka kunnostaan ja terveydentilastaan. Oireiden ei tarvinnut olla kummoisiakaan, kun hän jo kysyi niistä lääkärin mielipidettä. Muistihäiriöt olivat palanneet ”hirmukuntoilun” myötä. Niitä ilmaantui harvakseltaan nimenomaan kovien ruumiillisten ponnistusten yhteydessä tai niiden jälkeen. Myös muu rasitus tai pitkään valvominen saattoivat laukaista lyhytaikaisen muistikatkoksen.
Keijo Korhonen, tuolloinen ulkoministeri ja sittemmin alivaltiosihteeri, joka joutui seuraamaan presidenttiä ulkopolitiikan saralla lähempää kuin ehkä kukaan toinen, on todennut, että vaivat alkoivat näkyä vasta vuosina 1978-1979. Presidentti sairasti yleistä valtimokovettumistautia. Verenkiertojärjestelmän vajaatoiminta antoi merkkejä muun muassa sydämessä, jaloissa ja silmissä. Huhut presidentin muistihäiriöistä levisivät. Johannes Virolainen levitti tietoa, että presidentin muisti ”pätkii”. Puolison kuolema muutti radikaalisti Kekkosen elämäntyyliä.
Huhtikuussa 1978 tuli kuluneeksi kolme vuosikymmentä YYA-sopimuksen solmimisesta. Vuosipäivää vietettiin näyttävästi sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Helsinkiin saapunutta SNTL:n hallitusvaltuuskuntaa johti ulkoministeri A. A. Gromyko. Moskovaan matkustanutta Suomen valtuuskuntaa veti puolestaan pääministeri Kalevi Sorsa, joka sai miltei valtiovieraan vastaanoton.
Mitä selvemmin Stepanov ja Vladimirov alkoivat ajautua törmäyskurssille – mitä jälkimmäinen ei lainkaan salaillut – sitä helpottuneempia Suomen valtiojohdossa oltiin. Kekkonen kuuli Väyryseltä Vladimirovin kertoneen, että Stepanov oli jo aiottu kutsua pois Helsingistä. Sittemmin hankkeesta oli luovuttu. Syksyllä, nk. Ustinov-välikohtauksen jälkeen, neuvostodiplomaatit puhuivat avoimesti Vladimirovin johtavan suurlähetystöä.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti