Suomalaiset diplomaatit esittelivät kesästä 1969 alkaen turvallisuuskonferenssin aloitetta erityisesti läntisissä pääkaupungeissa ja saivat herätetyksi kiinnostuksen hanketta kohtaan. Kahden seuraavan vuoden aikana aloite eteni kuitenkin varsin hitaasti, eikä vielä ulkoministerikonferenssin alkaminenkaan Helsingissä kesällä 1973 saanut aikaan mitään läpimurtoa.
Työskentelyvaihe Genevessä kesti kaksi vuotta mutta tuotti tulokseksi tärkeän päätösasiakirjan, joka oli kaikkien osanottajavaltioiden hyväksyttävissä. Suomalaisten toiminta asiakirjan kokoamisvaiheessa oli aktiivista, ja samalla jatkuivat valmistelut konferenssin päätöstapahtumaa varten. Geneven neuvottelujen aikana hahmottui kolme pääasiallista maaryhmää: Nato, Varsovan liitto sekä puolueettomat ja sitoutumattomat maat, joita alettiin kutsua N+N-ryhmiksi ( neutral and non-aligned). Lisäksi mukana oli eräitä ”kääpiövaltioita”, joista Liechtenstein ja Malta pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan.
Saatuaan tiedon, että suurvallat olivat sopineet konferenssin päättämisestä ylimmällä tasolla eli valtioiden ja hallitusten päämiesten kokouksessa, Suomi kutsui kesällä 1975 kaikkien 35 Etyk-valtion johtajat Helsinkiin. Silloin ei vielä ollut varmuutta, missä muodossa Etyk-prosessia ehkä jatkettaisiin, joten 30.7. – 1.8.1975 pidettyä kokousta oli valmisteluvaiheessa kutsuttu konferenssin päätapahtumaksi, jossa oli määrä allekirjoittaa loppuasiakirja.
Helsingin kokous onnistui hyvin, vaikka kaikki osanottajat eivät vieläkään olleet vakuuttuneita prosessin jatkumisen hyödyllisyydestä. Kyseessä oli joka tapauksessa sodanjälkeisen ajan merkittävin valtioiden johtajien kokoontuminen, jonka yhteydessä järjestettiin myös lukuisia kahdenkeskisiä tapahtumia. Myös turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin jatkosta päästiin sopimukseen, ja kokonaisuus tuli maailmalla tunnetuksi Helsinki-prosessin nimellä.
Päätösasiakirja on pitkän valmisteluvaiheen aikana kasvanut verraten paksuksi kokoelmaksi Euroopan turvallisuuteen ja yhteistyöhön sisältyviä periaatteita ja toimenpidesuosituksia. Sillä ei ollut kansainvälisen oikeuden kannalta sitovuutta, mutta päätösasiakirjan julistuksellisia periaatteita ryhdyttiin noudattamaan varsin laajalti. Asiat oli ryhmitelty kolmeen ”koriin”, jotka olivat: 1. turvallisuus, 2. talous ja tiede sekä 3. inhimillisen toiminnan eri alat. Lisäksi oli kirjattuna erilliset osuudet Välimeren alueen asioista ja konferenssin seurannasta.
Turvallisuuden alalla määriteltiin keskeiset periaatteet valtioiden välisille suhteille nojaten YK:n peruskirjan määrityksiin. Samalla vahvistettiin Etyk-alueella vallitsevien rajojen loukkaamattomuuden periaate, joka ei kuitenkaan sulkenut pois rauhanomaisten muutosten mahdollisuutta. Uutena asiakokonaisuutena esitettiin asevoimia koskevat luottamusta lisäävät toimet, joilla pyrittiin erityisesti vähentämään sotilasliittojen välistä jännitystä.
Yhteistyö talouden, tieteen ja ympäristökysymysten alalla ei käytännössä toiminut niin hyvin kuin muut korit, sillä noita kysymyksiä ratkottiin pikemminkin muissa yhteyksissä. Aikaa myöten yhä tärkeämmäksi kohosivat kolmannen korin asiat, joihin sisältyi periaatteita ihmisten välisten yhteyksien ja tiedon kulun helpottamiseksi sekä kulttuuriyhteistyön lisäämiseksi. Nämä asiat aiheuttivat lähivuosina myös eniten riitaa idän ja lännen välillä.
Kansainvälinen tilanne kiristyi muutaman vuoden kuluttua Helsingin kokouksesta, jolloin seurasi vaikeuksia seurantakokouksien järjestelylle. Ongelmista huolimatta ensimmäinen seurantakokous pidettiin Belgradissa vuosina 1977-1978 ja toinen kokous Madridissa 1980-1981. Suomi osallistui näihin tapahtumiin aktiivisesti ja miellettiin yksiselitteisesti N+N-maaryhmään kuuluvaksi. Näiden maiden panos Etykin kehittämisessä oli keskeinen, kun suurvaltasuhteet kärsivät jännityksestä. Samalla vahvistui kuva Suomen puolueettomuudesta.
Neuvostoliiton tiukentunut asenne yya-sopimuksen velvoitteisiin tuli esille jo 1960-luvun lopulla ja johti käytännön toimiin seuraavan vuosikymmenen alussa. Taustana oli Tsekkoslovakian miehityksen jälkitilanne, jolloin Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan valtapiiriään ja osoittamaan sotilaallista voimaansa.
Idässä näytti Kiinan uhka kasvavan ja lännessä Neuvostoliitto varautui Naton reaktioihin Tsekkoslovakian miehitykseen. Uhkakuva synkistyi Yhdysvaltojen ja Kiinan yllättävästä lähentymisestä vuonna 1971, jolloin Neuvostoliiton oli varauduttava kahden rintaman sotaan. Sotilaallisen voiman kasvattamiseen ja liittojärjestelmän lujittamiseen oli siis neuvostojohdon mielestä aihetta huolimatta suurvaltojen välillä alkaneesta liennytyksestä. Tämä asetelma vaikutti myös suhteisiin Suomeen 1970-luvulla ja johti useisiin yrityksiin aikaansaada sotilaallista yhteistoimintaa yya-sopimuksen pohjalta.
Neuvostoliiton edustajat mielellään tulkitsivat yya-sopimusta ensisijaisesti liittosopimukseksi, joka toimi keskinäisten suhteiden perustana. Siksi he pitivät tarpeellisena myös keskustella sen toimeenpanosta kriisitilanteessa. Suomalaiset torjuivat nämä vaatimukset viittaamalla sopimuksen tarkkaan sanamuotoon, joka asetti toimenpanon ehdoksi Saksan tai sen liittolaisten hyökkäyksen Suomea tai Suomen aluetta kautta Neuvostoliittoa vastaan.
Presidentti Kekkonen kävi 1970-luvun alkuvuosina idänsuhteista kauppaa, jossa palkintona oli EEC-vapaakauppasopimus mutta maksuksi oli annettava jonkin verran myönnytyksiä puolueettomuuspolitiikassa. Vuoden 1972 alussa Kekkonen suostui Neuvostoliiton esitykseen käynnistää salaiset ja epäviralliset keskustelut yya-sopimuksen sotilaallisesta soveltamisesta. Hän määräsi yleisesikunnan päällikön selvittämään Neuvostoliiton sotilasasiamiehelle Suomen puolustuksen perusteita ja mahdollisuuksia yya-sopimuksen suhteen. Keskustelut lopetettiin muutaman kierroksen jälkeen vuonna 1974, eikä niihin sen jälkeen palattu.
Uusi merkittävämpi yritys tapahtui kesällä 1978 Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin Suomen-vierailulla. Hän ehdotti yhteisten sotaharjoitusten pitämistä mutta ei saanut presidentti Kekkoselta myöntävää vastausta. Kävi ilmi, ettei Neuvostoliiton ylin johto halunnut virallisesti sitoutua sotaharjoitusesitykseen vaan tyytyi sotilasjohdon alustavien tunnustelujen tuloksiin. Sen jälkeen ei vastaavia korkean tason esityksiä enää tehty.
Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN 978-951-1-20925-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti