Tasavallan presidentti Urho Kekkonen palasi kotimaahan Persiaan tekemältään valtiovierailulta maanantaina lokakuun 18. päivänä 1971. Seuraavana aamuna soi oikeusministeriössä puhelin ja sihteeri ilmoitti osastopäällikölleen, että Kekkonen tahtoi puhua. Kun vähän jännittyneenä vastasin, kuulin Kekkosen jämäkän äänen: ”Voitteko heti tulla Tamminiemeen? Haluan keskustella eduskunnan hajoittamiseen liittyvistä juridisista kysymyksistä.” No, ei siinä ollut aikaa mihinkään valmisteluihin, taksiin vaan ja Tamminiemeen, kirjoittaa Kai Korte kirjassaan Ministerit tulivat ja menivät.
Kekkonen otti minut vastaan työhuoneessaan, kehotti istumaan ja avasi keskustelun: ”Palattuani eilen kotimaahan olen perehtynyt Suomen poliittiseen tilanteeseen ja päättänyt hajoittaa eduskunnan.” Olen joskus viitannut tähän repliikkiin esimerkkinä siitä, miten suvereenisti Kekkonen käytteli tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Vaikka en tuolloin tuntenut tilanteen poliittista taustaa, on jälkeenpäin selvinnyt, ettei presidentin päätös kovin äkkinäinen kenties ollutkaan. Päähallituspuolueiden, keskustan ja sosiaalidemokraattien välillä oli syksyn 1971 kuluessa kehkeytynyt sovittamaton riita maataloustulolaista ja Kekkonen oli jo ennen Persian-matkaansa ilmoittanut pääministeri Karjalaiselle, että jollei sopua synny hänen asettamaansa määräaikaan mennessä, hän hajoittaa eduskunnan ja määrää toimitettavaksi uudet vaalit. Kun määräaika oli kulunut, eikä sopua syntynyt, presidentti heti matkalta palattuaan pani toimeksi.
Keskustelu eduskunnan hajoittamiseen liittyvistä kysymyksistä oli tällä kertaa todella tarpeellinen. Hallitus oli toukokuussa 1971 antanut eduskunnalle esityksen aleiksi valtiopäiväjärjestyksen ja eräiden muiden lakien muuttamisesta. Esityksen pääasiallisen sisällön muodosti kolme uudistusta: vaalioikeusikärajan alentaminen 18 vuoteen, vaalioikeuden myöntäminen ulkosuomalaisille ja varusmiesten vaalikelpoisuuden järjestäminen. Lakiehdotukset olivat parhaillaan eduskunnassa perustuslakivaliokunnan käsiteltävinä. Tässä tilanteessa jouduin heti toteamaan Kekkoselle, että vaikka eduskunta hyväksyisi nämä lait loka-marraskuussa, niitä ei voitaisi panna täytäntöön tammikuussa järjestettävissä hajoitusvaaleissa, koska tämä olisi edellyttänyt mm. kahden uuden ikäluokan lisäämistä henkikirjoittajien laatimiin vaaliluetteloiden pohjaluetteloihin sekä varsin laajoja toimia ulkosuomalaisten äänioikeuden toteamiseksi.
Edelleen jouduin toteamaan, että tulo- ja menoarvion käsittely muodosti vuoden vaiheen tienoille sijoittuvien hajoitusvaalien osalta erityisen ongelman. Hallitusmuodon mukaan eduskunnalle tulee aina olla vähintäänkin kahden kuukauden aika budjettiesityksen käsittelyä varten ja aika on laskettava vuoden vaihteesta taaksepäin. Hajoitusvaalien sattuessa tammikuun alkuun ei säännös tosin aiheuttanut muodollisjuridisia vaikeuksia, mutta rohkenin tähdentää niitä haittoja, jotka todennäköisesti aiheutuisivat budjettikäsittelyn ja vaalitaistelun samanaikaisuudesta.
Kolmas pikaisiin hajoitusvaaleihin liittyvä ongelma koski ehdokkaiden asettamista. Vaaleissa tulisivat ensi kertaa noudatettaviksi vuoden 1969 lain säännökset puolueille kuuluvasta ehdokkaiden asettamisoikeudesta. Kun ne lisäksi olivat niukat eikä niiden täydentämistä, mikä oli vireillä, ehdittäisi ennen hajoitusvaaleja toteuttaa, saattaisi uuden lain tulkinnassa ilmetä vaikeuksia, jotka olisi pyrittävä mahdollisuuksien mukaan ennakolta torjumaan.
Selostamiini vaikeuksiin viitaten tiedustelin presidentiltä, eikö hän voisi lykätä uusien vaalien määräämistä marraskuun puolelle, jolloin saisimme kuukauden lisää valmisteluaikaa, koska vaalit siinä tapauksessa olisi valtiopäiväjärjestyksen mukaan pidettävä helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina ja seuraavana maanantaina. Kekkonen vastasi jyrkästi: - Kun minä hajoitan eduskunnan, haluan nimenomaan, että vaalit ovat tammikuun alussa. EEC:n kanssa aloitettujen vapaakauppaneuvotteluiden vuoksi on välttämätöntä, että minulla on ensi vuoden alussa vahva enemmistöhallitus.
Siinä tilanteessa ei virkamiehen kannattanut enempää yritellä.
Tammivaalit pidettiin, mutta ne eivät tuoneet hallituspulmiin mitään ratkaisua. Vennamon puolue säilytti 18 edustajapaikkaansa ja muutoinkin voimasuhteiden muutokset olivat merkityksettömiä. Tammikuun aikana ei saatu aikaan mitään poliittista hallitusta ja helmikuun lopulla Kekkonen joutui nimittämään sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Valtaan tuli ns. Paasion nappulaliiga.
Lähdeaineisto:
Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät ISBN 951-20-4046-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti