Vuoden 1970 eduskuntavaalien tappio oli keskustapuolueelle todellinen tyrmäys, poliittinen knock out, monessa mielessä romahdus. Eduskuntaryhmä menetti voimastaan kolmanneksen; paikkamäärä putosi 50 edustajasta 36:een. Se oli huonoin tulos sitten itsenäisyyden alkuvuosien. Vuodesta 1919 vuoteen 1970 Maalaisliitto/Keskustapuolue oli suurin ei-sosialistinen puolue. Kokoomus rynnisti 37 edustajalla toiseksi suurimmaksi puolueeksi, ja kaikkein shokeeraavinta oli Vennamon johtaman SMP:n hirmuvoitto peräti 18 edustajapaikalla. Sosiaalidemokraatit pitivät pienestä tappiostaan huolimatta pintansa (paikkamäärä putosi 55:stä 52:een) ja selkeästi suurimman puolueen aseman. SDP:n vuonna 1966 saavuttama käänteenomainen suurvoitto kesti ensimmäisen tulikokeensa, mutta eduskunnan enemmistö muuttui ei-sosialistiseksi.
Keskustapuolueen asemaa ja tilannetta tulkittiin vakavaakin vakavamman peruskysymyksen varjossa, realisoituuko nyt pelko ja myös kilpailijoiden tavoite, että keskustapuolue hiipuu keskisuureksi puolueeksi ja vähitellen pienpuolueiden joukkoon. Tulkinta romahduksen jälkeisestä keskustapuolueesta ja sen tulevaisuudesta syntyi monien kokousten kehkeyttämänä. Huolestuneisuus koski puolueen kannatusryhmiä, yleistä asemaa ja hallitus poliittista vaikutusvaltaa. Puolueessa tunnistettiin se tosiasia, että sen poliittinen asema oli radikaalisti muuttunut, kertakaikkisesti huonontunut. Tämä tarkoitti perinteisen pitkäaikaisen keskusaseman heikentymistä. Se oli vain 36 kansanedustajana puolue ja vain kolmanneksi suurin, koska kokoomus oli ajanut sen ohi. Myös osallistuminen hallitusvastuuseen ja –politiikkaan ei ollut enää siinä määrin itsestäänselvyys, kuin mitä se oli ollut vuosikymmeniä ja vielä 1960-luvulla. Nämä vaalitappiosta syntyneet tunnelmat hallitsivat pitkään kakkien puolue-elinten kokouksia, kentän tapaamisia ja myös puoluetoimistoa; tunnelmat olivat traumaattisia ja neuvottomuudenkin sävyttämiä.
Virolainen totesi Mikkelin puoluekokouksen tilannekatsauksessaan, että ”viimeksi kuluneet kuukaudet vaalien jälkeen ovat olleet kaikille todellista korpivaelluksen aikaa”. Puolue oli kadottanut entistä vakiintunutta indentiteettiään, mutta sen oli erittäin vaivalloista löytää uusia poliittisia minuuden aineosia. Keskustapuolueessa vallitsi lähes paniikinomainen yhteinen pelko siitä, että perälauta pettää; maanviljelijät ja maaseutu jättävät joukoittain ja peruuttamattomasti kantapuolueensa.
Virolainen purki alastomasti omia tunnelmiaan Kekkoselle 25.3.1970, muutama päivä puolueen vaaliromahduksen jälkeen. Hän toivoi Kekkoselle puolueensa pääsevän oppositioon. Virolainen totesi keskustelussa: ”Olemme pieni puolue. Minulle tämä oli niin suuri shokki, että olen ollut itsemurhatunnelmissa. Ajattelen, että parasta on lähteä nostelemaan. Kentällä puhutaan, etten nauti idässä luottamusta. Pannan joku nuorempi puolueen johtoon.” Kekkonen kysyi, että kuka puheenjohtajaksi. Kun Virolainen vastasi, että ”Pannaan tuo Ahti Karjalainen”, Kekkonen kommentoi: ”No, sen suosio ei nyt ole ainakaan suurempi kuin Sinun”.
Mikkelin puoluekokouksessa puheenjohtajavaalissa Virolainen voitti Haikalan äänin 1225-597. Puoluesihteeriäänestyksessä Mikko Immonen voitti Paavo Väyrysen äänin 969-406. Virolainen joutui taistelemaan toisen valintansa puolesta Mikkelin puoluekokouksessa, ja taistelu jatkui koko 1970-luvun. Haastajia nousi ja Virolaisen arvostelu varsinkin puolueen uudistajien piirissä ja nuorisoliikkeessä yltyi. Vuonna 1972 Virolainen päihitti Väyrysen puheenjohtajakilpailussa äänin 1355-423. Vuosien 1974 ja 1976 puoluekokouksissa Virolainen valittiin puheenjohtajaksi yksimielisesti, vaikka molempien puoluekokousten alla oli kuhinaa haastajan löytämiseksi Virolaista vastaan. Vuoden 1978 puoluekokouksessa Virolainen löi Pekkalan selvin äänestysnumeroin 1611-632. K-linja haki koko 1970-luvun vaihtoehtoa Virolaiselle.
K-linjan ja V-linjan perusjännite leimasi puolueen sisäistä elämää ja päätöksentekoa koko vuosikymmenen ajan. Sisäinen ryhmitys tuli esille niin puoluehallituksessa kuin eduskuntaryhmässäkin. Mitä lähemmäksi kenttää mentiin sitä löyhemmäksi sitoutuminen kävi. Kysymys oli Virolaisen ja Karjalaisen välisestä valtakamppailusta. K-linjalla oli keskustapuolueen johtavissa elimissä eduskuntaryhmää myöten jonkinlainen enemmistö. Kenttätyö muodosti Virolaisen poliittisen pääoman. K- ja V-linjan perusjännite kiertyi Virolaisen ja Karjalaisen välille. Kysymys oli vallasta ja nimenomaan valmistautumisesta keskustapuolueen presidenttiehdokkuuteen Kekkosen jälkeen. Väyrynen laskettiin K-linjaan. Kekkonen oli keskustapuoluetta koskevissa asioissa sanansaattajien varassa. Tiedot hän sai pääasiassa K-linjalaisilta. Tietolähteet olivat Uusitalo, Väyrynen ja Perttunen.
Monista kitkatekijöistä huolimatta Kekkosen presidenttiys ja taustarooli vahvistivat keskustapuolueen muutoin heikentynyttä yleispoliittista asemaa kriittisellä 1970-luvulla, puolueen vaaran vuosina. Kekkonen veti keskustapuolueen hallitukseen, mikä oli omiaan pitämään puolueen pinnalla ja uskottavan varteenotettavana voimana.
K-linja vahvisti asemiaan eduskuntaryhmän toiminnassa. Eduskuntaryhmän johto oli K-linjalaisten käsissä: Erkki Haukipuro, Eino Uusitalo, Reino Karpola. 1970-luvun poliittinen asetelma oli keskustapuolueelle äärimmäisen haasteellinen; miten selviytyä Vennamon perusteellisesti ”säikäyttämänä” edes kohtuullisesti kädenväännöissä johtoasemaan nousseen ja asemansa tiedostaneen SDP:n kanssa?
Lähdeaineisto: Seppo Kääriäinen: Sitä niittää, mitä kylvää ISBN 951-20-6372-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti