Saksojen tunnustamisasia alkoi luoda viimeistään keväästä 1968 hankauksia Keskustapuolueen ja SDP:n välille. SDP:ssä oli istunut huhtikuusta 1967 huhtikuuhun 1968 Saksa-työryhmä. Sen puheenjohtajana oli professori L.A. Puntila, joka oli joutunut DDR:n silmätikuksi. Puntila teki Itä-Saksan kannalta tulosta, koska työryhmä päätyi 4.4.1968 ehdottamaan Saksojen tunnustamista ”realiteettina”. SDP:ssä oli silti ainakin kolme mielipidesuuntaa, joista tunnustamista realiteettina ajoi enemmistö, mutta jota alkoi painostaa uusvasemmistolainen nuori polvi, jonka mielestä ”vasemmistolaisen ulkopolitiikan” mukaista oli Saksojen välitön tunnustaminen. He myös ilmaisivat suoraan, että tavoitteena oli ajaa Keskustapuolueesta myös ulkopolitiikassa vasemmalta ohi. DDR:n edustusto puolestaan alkoi erotella raporteissaan suorasukaisesti demarivaikuttajia näiden omaksuman tunnustamispolitiikan pohjalta. SDP:n ”oikeiston” ympärille alkoi muodostua kylmä rinki Saksan kysymyksenkin takia vuoden 1968 alkupuolelta alkaen. Näihin aikoihin Neuvostoliitto alkoi käydä kovaa kampanjaa DDR:n tunnustamisen puolesta. Asia oli esillä Kekkosen ja Stepanovin välillä keväällä, ja DDR alkoi arvostella SDP:tä tapaamisissa hidastelusta tunnustamisasiassa. SAK ja Neuvostoliiton ay-liike antoivat yhteisen julkilausuman Saksojen tunnustamiseksi huhtikuussa 1968. Myöhemmin SAK oli vahvasti mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Puoluejohtaja Walter Ullbricht kehotti 7.7. erityisesti Pohjoismaita solmimaan viralliset suhteet DDR:ään. Nimenomaan SDP:n nuoren polven aktiivisuus nostatti laajemminkin mielialoja DDR:n tunnustamisen taakse.
Keväällä 1968 Koiviston hallituksen puolueista enemmistö oli Saksojen tunnustamisen kannalla, mutta Saksan liittotasavalta ja idänpolitiikan arkkitehdiksi nousussa ollut ulkoministeri Willy Brandt torjuivat selkeästi mahdollisuuden, että Suomi tunnustaisi Itä-Saksan ohella Länsi-Saksan tai päinvastoin; molemmat Saksat. Näin Suomen viralliseen ulkopolitiikkaan syntyi Koiviston hallituksen alkutaipaleella herkkään Saksojen tunnustamisasiaan liittyvä ammottava railo. Kun asia oli esillä 13.5. ulkoministeri Karjalaisen, presidentti Kekkosen ja Koiviston kesken, Kekkonen asettui selkeästi Karjalaisen taakse. Näin huolimatta siitä, että Kekkosen ja Karjalaisen välit olivat alkaneet kiristyä. Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa 24.3.1968: ”Olen vihastunut Karjalaiseen. Hän on viime kuukausina tullut minulle suorastaan vastenmieliseksi. Puhu höpöttää, että hän on väsynyt ulkoministerinä oloon, eikä lähde kulumallakaan”. Koivisto taipui presidentin kannan edessä, mutta muisti huomauttaa asiasta jyrkkään sävyyn vielä 14.1.1972 DDR:n Helsingin edustuston päällikölle. Koiviston mukaan hänen hallituksensa enemmistönä olleet puolueet olisivat olleet valmiita tunnustamaan DDR:n mutta sen esti aina kerta toisensa jälkeen Kekkonen valtaoikeuksiinsa vetoamalla. DDR:n tunnustamisesta tuli ensimmäinen suuri ulkopoliittinen skisma, jossa heijastui vasemmiston ideologinen lähestymistapa ulkopolitiikan ydinkysymyksiin. Kekkosen ja vasemmiston näkemykset erosivat siitä, miten kansallinen etu tuli määrittää monimutkaisissa kansainvälispoliittisessa kysymyksessä. Vasemmiston innostusta DDR:n tunnustamiseen ei voi perustella muutoin kuin yhteiskunnallisella sympatialla DDR:n poliittista järjestelmää kohtaan. Jos kyse oli Euroopan turvallisuuden vahvistamisesta, se ei käytännössä tällaista päämäärää voinut palvella.
Sosialististen maiden yhteisön sisällä vallitsi jyrkkä luokkajako. Stalinin luoma keskitetty yhteiskunta, ”kansojen vankila”, nojautui ehdottomaan kuriin, salaisen poliisin kontrolliin ja lopulta sosialistisen oikeuslaitoksen laittomuuksiin. Neuvostoliitossa Hrutshev pyrki muutoksiin NKP:n kautta luomalla puolueelle sääntöjä, joilla pyrittiin vallankeskittymien purkamiseen. Teknokraatit kirjoittivat salaisia muistioita, joissa vaadittiin puolueen ja valtion erottamista toisistaan talousasioissa. Tämä kuitenkin ärsytti puolueen eliittejä kaikkialla itäblokissa, koska ne olivat tottuneet etuihin ja korruption hedelmiin. DDR:ssä parikymmenpäinen bolitbyroo ja keskuskomitean sihteeristön avainhenkilöt asuivat johtajien edustusautojen mukaan kansan suussa nimetyssä Volvogradissa Berliinin läheisyydessä Wandlitz-nimisessä muurein eristetyssä pikkukaupungissa. Itse asiassa puolue-eliitti muistutti elämäntavoiltaan natsihallinnon johtajia, se käytti jopa samoja metsästysmajoja kuin innokkaana metsämiehenä tunnettu Hitlerin sijainen Herman Göring aikanaan. Puoluejohtaja Honeckerilla oli tapana mennä iltapäivisin ammuskelemaan lintuja jäniksiä metsästystä varten varatuille Wandlitzin puistoalueelle.
Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen oli selvää, että Neuvostoliitto oli valmis käyttämään voimaa valtapiirin suitsimiseen välittämättä liikaa kansainvälisistä reaktioista. Mutta yhtä lailla oli selvää, että Varsovan liitto ei kestäisi monta miehitystä, vaan niiden estämisestä tuli liittokunnan tavoite lähivuosiksi. Suomi oli ollut näyteikkuna kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, mutta syksyllä 1968 ikkuna alkoi sulkeutua. Brezhnev julisti, että mikäli sosialismi oli uhattuna yhdessä veljesmaassa, muilla oli oikeus tulla sen avuksi.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti