Heti devalvaation jälkeen marraskuun alussa 1967 Paasion hallitus käynnisti valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan johdolla eri etujärjestöjen välillä tulo- ja hintapoliittiset neuvottelut. Tavoitteena oli pyrkiä sellaisiin tulopoliittisiin ratkaisuihin, jotka turvaisivat maan kilpailukyvyn ja maksutaseen suotuisan kehityksen. Pitkien ja sitkeiden neuvotteluiden tuloksena syntyi 27.3.1968 eri etujärjestöjen allekirjoittama vakauttamissopimus. Siinä oli sovittu vuoden 1969 loppuun saakka noudatettavasta tulo- ja hintapolitiikasta. Sopimus edellytti myös taloudellista valtalakia, joka antaisi hallitukselle valtuudet ryhtyä vakauttamissopimuksen mukaisiin toimenpiteisiin.
Tämän eduskunta hyväksyi 9.4.1968, minkä jälkeen hallitus nimitti hinta- ja palkkaneuvoston valvomaan valtalain mukaisia määräyksiä hintojen ja palkkojen osalta.
Sopimuksen sisällöstä ehkä laajavaikutteisin oli indeksiehdon poistaminen kaikista talouselämän piirissä varsin yleisesti noudatetuista sitoumuksista ja sopimuksista eläkkeitä lukuun ottamatta. Rahalaitokset lopettivat vapaaehtoisesti jo huhtikuun alusta indeksitalletusten vastaanoton ja luopuivat indeksilisän perimisestä antolainauksessa. Indeksiehdosta oli myös muilta osin luovuttava valtalain sisältämien säännösten perusteella.
Tämä kohta muodostui maatalouden hintajärjestelmän kannalta pulmalliseksi, koska järjestelmään yleensä kuuluu tietty sidonnaisuus muuhun hinta- tai tulokehitykseen. Tässä yhteydessä pulmasta selvittiin sillä, että vakauttamissopimuksen aikana suoritettavat tavoitehintatason korotuksen sovittiin etukäteen 1.6.1968 alkaen 2 %:ksi ja 1.1.1969 jälkeen 2 %:ksi. Ajankohdat olivat samat kuin palkankorotuksissa. Lisäksi sovittiin, ettei väkilannoitteiden hintoja eikä väkirehujen tuontimaksuja tänä aikana koroteta. Näin arvioitiin päästävän suunnilleen samaan lopputulokseen kuin hintalain edellyttämällä indeksisidonnaisuudella. Eduskunta hyväksyi sopimuksen edellyttämät muutokset hintalakiin 24.5.1968. Muuttamattomana laki olisi johtanut 1.9.1968 2,3 %:n ja 1.3.1969 1,0: %:n tavoitehintatason korotuksiin.
Vakauttamisen kannalta keskeisin kysymys oli kuitenkin palkkoja koskeva. Niissä vuoden 1968 alussa tapahtuneen 5,9 %:n korotuksen lisäksi sovittiin kesä-heinäkuussa suoritettavasta 3,5 %:n korotuksesta sekä vuoden 1969 alussa 16 pennin (4%:n) tuntipalkkakorotuksesta. Tämän lisäksi olivat työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sopineet 27.2.1968 allekirjoittamassaan sopimuksessa eräistä työehtosopimukseen liittyvistä järjestelyistä. Nämä koskivat lähinnä eläketurvan parantamista ja vastasivat noin 0,4 %:n tulonlisää palkansaajille.
MTK ei hyväksynyt palkansaajien sosiaalipakettia, joka tuotiin esiin vasta neuvottelujen loppuvaiheessa. Valtioneuvostolle 29.3. jättämässään kirjelmässä MTK katsoi, että sopimus saattaa viljelijäväestön ja muut eläketurvaa vailla olevat väestöryhmät entistä epäoikeudenmukaiseen asemaan ja samalla myös vaikeuttaa hinta- ja kustannustason vakauttamista. MTK:n kielteinen kanta ei asiaa muuttanut, mutta saattoi edistää samaan aikaan vireillä olleita neuvotteluja maatalousyrittäjien omasta eläkejärjestelmästä.
Vakauttamissopimukseen liittynyt hintasäännöstely tuli voimaan takautuvasti hintojen osalta 15.3. ja vuokrien osalta 29.2.1968 lähtien. Sen piiriin kuuluivat aluksi periaatteessa kaikki hinnat, ja niitä voitiin korottaa vain hallituksen tai hinta- ja palkkaneuvoston päätöksillä. Maataloustuotteiden tavoitehinnat, joista oli erikseen sovittu, eivät kuitenkaan olleet hintasäännöstelyn alaisia. Vakauttamissopimukseen liittyen sovittiin valtion kokonaismenojen kasvun pysähdyttämisestä ja verorasituksen pitämisestä ennallaan vuosien 1968 -1969 aikana. Hallitus sitoutui myös työttömyyden lievittämiseksi ohjaamaan varoja sellaisiin investointeihin, jotka lisäävät työtilaisuuksia mm. maatilatalouden piirissä.
Vuoden 1968 vakauttamissopimus merkitsi alkua 1970-luvulla noudatetuille tulopoliittisille kokonaisratkaisuille. Myös maatalouden hinta- ja tulopolitiikassa siirryttiin sen myötä uuteen ajanjaksoon. Maatalouden hintakysymykset kytkettiin aikaisempaa kiinteämmin muuhun tulopolitiikkaan ja sitä koskeviin sopimuksiin. Tämä muutti oleellisesti MTK:n roolia maatalouden hinta- ja myös muista maatalouspolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä neuvoteltaessa ja päätettäessä.
Lähdeaineisto:
Liisa Sauli: MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti