Kansanrintamahallituksen synnyttäminen 1966 vahvisti entisestään Kekkosen valta-asemia, mutta vielä suhteellisesti enemmän SDP:n asemaa. Samalla tapahtui ulkopoliittinen kytkös Kekkosen valitsemiseksi kolmannelle kaudelle 1968. Poliittisissa piireissä oli presidenttipeli jo kiihtymässä, kun SDP iski kiinni Kekkoseen. Moskovalla oli pukinsorkkansa näissä palavereissa. Suurlähettiläs A.E. Kovalev toivoi vaalien jälkeen 22.3.1966 Virolaisen hallituksen ulkoministeristä Ahti Karjalaisesta pääministeriä ja Kekkosen valitsemista kolmannelle kaudelle. Tämä oli Kovalevin illallisvieraan, Karjalaisen kannalta vähemmän kiinnostava näköala. Olihan hän itse – ainakin salatusti – tavoittelemassa myös presidentin paikkaa. Mutta Kekkonen oli laittanut Karjalaisen nousulle kapuloita rattaisiin jo talvesta 1963, jolloin tämä saavutti menestystä Neuvostoliiton vierailullaan.
SDP:n osallistuminen hallitukseen ei saanut aluksi selkeää Moskovan hyväksyntää, vaikka SDP:n nousu suurimmaksi puolueeksi oli siirtämässä pääministerin tehtävät parlamentaarisen logiikan mukaisesti sen vastuulle. Vladimir Stepanov viestitti Kekkoselle, että Moskova oli hyväksynyt ”myönteisinä sosiaalidemokraatteina” Kuusen ja Koiviston ohella Leskisen. Leskinen oli syksystä 1964 tiivistänyt yhteyksiään SKDL:n johtoon, käyttänyt vasemmistoyhteistyötä tukevia puheenvuoroja ja alkanut tapailla ulkomailla Boris Ponomarievia. SKP arvio Leskisen vasemmistokäännynnäisyyden jo huhtikuussa 1965.
Alkuvuodesta 1966 käytiin kansanrintaman synnytystalkoita monella rintamalla. Neuvostomedia, Pravda ja Izvestija, moitiskelivat vaalien alla keskustaa yhteistyöstä kokoomuksen kanssa. Ville Pessi teki matkan autolla Neuvostoliittoon 28.3. ja viipyi perillä 12 vuorokautta. Samaan aikaan oli Moskovassa NKP:n 23. puoluekokous, joka oli välietappi kulissien takaisessa valtakamppailussa. Breznev vahvisti asemiaan. SKDL:N Paavo Aitio, SDP:n Väinö Leskinen ja Keskustapuolueen Arvo Korsimo neuvottelivat suoraan Tehtaankadun päällikön, suurlähettiläs Kovalevin kanssa hallituskysymyksestä. Hallitusneuvottelujen vielä jyskyttäessä hidasvaihteella Leskinen teki 27.4.1966 julkisen Canossan-matkan Moskovaan KGB:n Albert Akulovin valvonnassa. Junalla viisumitta Moskovaan matkustanut Leskinen aloitti kovan juopottelun ja Akulovin kuvauksen mukaan itkien polvillaan ripittäytyi hänelle. Moskovassa mustat autot veivät krapulaisen Leskisen NKP:n kansainvälisen osaston päällikön Boris Ponomarevin ja NKP:n pääideologin Mihail Suslovin eteen. Palattuaan Helsinkiin Leskinen oli mediatapahtuma. Jukka Rusi haastatteli tulijaa YLE:n TV-uutisiin Helsingin rautatieasemalla. Leskinen tarvitsi kipeämmin lehtimiehiä kuin lehtimiehet Leskistä.
Moskovan matkallaan Leskinen esitti Kekkoselle kolmatta kautta, mitä eittämättä myös Neuvostoliitto kannatti. Tämä esitys saattoi olla lähtöisin Kekkoselta itseltään. Nöyrä ja vielä nöyrempi avaindemari oli Kekkoselle tuiki tarpeellinen valtapoliittinen työkalu tulevina vuosina. Huhtikuussa 1966 Kekkonen napsi poliittisia voittoja toisensa jälkeen. Keskustapuolueen hän pani valmistelemaan suurta koalitiota kolmannen kautensa tueksi sen lisäksi, että hän suorastaan uhkailemalla pakotti puolueen kansanrintamahallitukseen.
Kekkonen ei ehkä aavistanut, että SDP alkaisi aidosti tukea häntä niin innokkaasti, että alkoi haastaa häntä ja hänen linjaansa, kun puolue nousi valtakunnan johtavaksi puolueeksi. Paasion hallituksen sisällä alkoi ulkopoliittinen liikehdintä, kun SDP:n perinteinen oikeisto ja asemiaan vahvistanut keskusta ja vasemmisto ottivat yhteen tavan takaa. Paasion hallituksen ulkopoliittiseksi piiskuriksi nousi SKP, jonka sisäinen linjariita oli kärjistynyt 29.1.-1.2.1966 Helsingissä pidetyssä puolueen 14. puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi valittiin ammattiyhdistysmiehenä mainetta niittänyt Aarne Saarinen ja varapuheenjohtajaksi Kymen piirin nostamana marxilais-leninistisiä teemoja korostanut Taisto Sinisalo. Puolueen pääsihteerinä jatkoi Moskovan luottamusta nauttinut, KGB:n värväämä Ville Pessi. NKP asettui kulisseissa tukemaan SKP:n ”vanhaa linjaa”, jonka keulamieheksi alkoi nousta Sinisalo. Tämän jälkeen SKP:n sisäinen jako kärjistyi.
Keskustapuolueessa K-linja katsoi omaavansa puolueessa johtavan aseman, mitä sillä ei kuitenkaan puoluekokouksen päätösten valossa ollut. Tämä asetelma hyödytti jatkossa sosiaalidemokraatteja ja Kekkosta. Ulkopoliittinen aktivismi kanavoitui erilaisten yhdistysten piiriin. SKP manipuloi Rauhanpuolustajia, jonka keskuskomiteassa oli 1965 kaikkiaan 27 kommunistia, 6 skogilaista, kaksi sosiaalidemokraattia, kaksi maalaisliittolaista ja 15 puoluekannaltaan tuntematonta edustajaa.
Kekkonen viritteli samaan aikaan kytkykauppaa Viipurin palauttamiseksi DDR:n tunnustamista vastaan. Samaan aikaan Breznev keskittyi itäblokin yhtenäisyyden ja sotilaallisen voiman kasvattamiseen. KGB panosti Kekkoseen, K-linjaan, TPSL:ään, kommunisteihin ja SDP:n käännynnäisiin, yhä enemmän myös nuoriin vasemmistomielisiin radikaaleihin.
Breznevin stalinistisen otteen koveneminen itäblokissa ei herättänyt huomiota, kun samaan aikaan Tsekkoslovakiassa käynnistyi ihmiskasvoisemman sosialismin kokeilu.
Kansainvälinen tilanne kärjistyi vuosina 1966-1967. Sotilaallinen vastakkainasettelu alkoi lisääntyä keskisessä Euroopassa, mikä jätti ihmisoikeusloukkaukset varjoonsa. Kommunistiset puolueet kokoontuivat konferenssiin Karlovy Varyyn Tsekkoslovakiaan 24.-26.4.1967, mitä on luonnehdittu virstaanpylvääksi kommunismin historiassa. Sen avulla oli tarkoitus kehittää Neuvostoliiton johtaman sosialistiblokin kansainvälistä strategiaa ja lujittaa osallistujapuolueiden keskinäisiä suhteita. Suomesta konferenssiin osallistui koko SKP:n johto. Karlovy Varyn progandistisena tarkoituksensa oli vahvistaa rauhanliikkeitä lännessä, vaikka samaan aikaan niiden siemenetkin tallattiin itäblokissa.
Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta oho ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti