Maatalousväestön osuus oli vielä 1960-luvun alussa niin merkittävä, että se antoi maalaisliitolle vahvan tuen politiikassa, ja toisaalta hallitukset pitivät hyvää huolta maatalouden tukijärjestelmistä. Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa maatalouden ylituotannosta tuli kuitenkin paha ongelma, joka riitautti eturyhmiä ja pohjusti vasemmiston valtaannousua.
Elinkeinorakenteen muutoksesta aiheutui voimakas muuttoliike maalta kaupunkeihin ja taajamiin. Sitä kiihdytti maataloustukien vähentäminen, jolloin peltoja ”paketoitiin” varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Samalla työttömyysluvut kohosivat, joten siitä seurasi entistä suurempi rasitus julkiselle taloudelle. Vuosikymmenen lopulla muuttoliike Ruotsiin voimistui merkittävästi. Sinne muutti muutamassa vuodessa yli 100 000 henkeä noususuhdannetta eläneen teollisuuden palvelukseen.
Teollistuminen jatkui, mutta vieläkin enemmän siirtyi väkeä palvelualoille. Laajeneva sosiaaliturva ja yhteiskunnalliset palvelut imivät runsaasti työvoimaa kasvattaen samalla julkisen sektorin menoja. Sosiaalipolitiikalla pyrittiin tasamaan varallisuuseroja ja säilyttämään yhteiskuntarauhaa. Seurauksena oli myös verotuksen kasvu ja inflaation jatkuminen.
Monimutkaiseksi käyvää yhteiskuntaa pyrittiin hallitsemaan sosiologian oppien mukaan. Syntyi yhä uusia yhteiskuntasuunnitteluun keskittyneitä organisaatioita, ja kuntien sosiaalipalvelut monipuolistuivat. Voitiin hyvällä syyllä puhua sosiologian ja sosiaalipolitiikan läpimurron vuosikymmenestä.
Vasemmistopuolueiden kannatuksen kasvu oli tuossa vaiheessa luonnollinen seuraus yhteiskunnallisesta murroksesta. Maalaisliitto vastasi siihen vuonna 1965 nimenmuutoksella Keskustapuolueeksi ja hakeutui hallitusyhteistyöhön vasemmistopuolueiden kanssa vuoden 1966 vaalien jälkeen. Sosiaalidemokraattien johtamaa hallitusta nimitettiin ”kansanrintamaksi”, koska siinä olivat mukana myös kommunistit.
Maalaisliitto/Keskustapuolueen pyrkimys siirtyä kaupunkeihin ja myötäillä vasemmiston talouspolitiikkaa antoi vuosikymmenen lopulla tilaa Veikko Vennamon johtamalle maaseudun protestipuolueelle, joka vuodesta 1966 toimi nimellä Suomen Maaseudun Puolue (SMP). Se vetosi maaseudun rakennemuutoksesta kärsineeseen kansanosaan ja oli myös puheenjohtajansa ansiosta Kekkos-vastainen. Perinteinen keskustan pikkupuolueiden kannatusluvut pysyivät alhaisina.
Verrattuna vuoden 1956 ja 1962 presidentinvaaleihin asetelmat vuoden 1968 vaalien edellä olivat aivan erilaiset. Sosiaalidemokraatit luopuivat omasta ehdokkaastaan ja asettuivat tukemaan Urho Kekkosta. Kysymys oli samalla ”kansanrintamahallituksen” pohjan säilyttämisestä, sillä voimistuneen vasemmiston irtautuminen yhteistyöstä keskustapuolueen olisi vaarantanut vakautuspolitiikan jatkamisen. Taustalla vaikutti lisäksi valmistautuminen uusiin integraatioratkaisuihin, joten SDP ei halunnut heikentää ulkopoliittista toimintakykyään.
Kekkosen haastajiksi asettuivat kokoomuspuolueen Matti Virkkunen ja Suomen Maaseudun Puolueen Veikko Vennamo. He kävivät vahvasti televisiota hyväksikäyttäneen ja Kekkosen vastustajia muiden puolueiden kannattajakunnasta kosiskelleen vaalitaistelun. Kaikki ehdokkaat vakuuttivat olevansa ulkopolitiikassa samalla linjalla, mutta Kekkosen haastajat korostivat eroja käytännön poliittisissa kysymyksissä ja hallintotavassa. Virkkunen ilmoitti puolustavansa ”suomalaista elämänmuotoa” vasemmistolaistumista vastaan, ja Vennamo puhui köyhtyvän maaseudun puolesta.
Kekkonen kampanjoi lyhyesti eikä osallistunut muiden ehdokkaiden kanssa yhteisiin vaalitilaisuuksiin. Hän viittasi ulkopoliittisiin saavutuksiinsa ja perusteli ehdokkuuttaan linjan jatkamisella. Valitsijamiesvaaleissa tammikuussa 1968 Urho Kekkosta tukeneet puolueet saivat yhteensä 201 paikkaa, Matti Virkkunen 66 ja Veikko Vennamo 33. Valitsijamiesten kokouksessa Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi heti ensimmäisessä äänestyksessä. Vaikka valinta sinänsä oli selvä, Kekkonen pettyi kannattajiensa laimeahkoon vaali-innostukseen ja haastajien hyvään menestykseen siinä määrin, että hän sanoi kieltäytyvänsä enää asettumasta ehdokkaaksi uusissa vaaleissa.
Rafael Paasion hallitus erosi vaalien jälkeen, mutta suunnilleen sama kokoonpano jatkoi hallituksessa uuden pääministerin Mauno Koiviston johdolla. Hallituksella oli edessään talouden vakauttamisohjelman läpivieminen, mihin edellisen hallituksen valtionvarainministerinä toimineella Koivistolla oli hyvät edellytykset ja tukena eduskunnan laaja enemmistö.
Suomessa oli seurattu Tsekkoslovakian kriisin kehittymistä vuonna 1968, mutta miehityksen alkaminen 21. elokuuta tuli kuitenkin yllätyksenä. Presidentti Kekkonen neuvotteli heti aamulla pääministeri Mauno Koiviston ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui puolelta päivin presidentin toimiessa puheenjohtajana. Päätöksesi tuli, että pääministeri ja ulkoministeri kertovat hallituksen kannan julkisuuteen.
Hallitus julkaisi kannanoton, jossa valitettiin tapahtunutta kärjistystä ja todettiin hallituksen asennoituvat tilanteeseen ”Suomen vakiintuneen puolueettomuuspolitiikan edellyttämällä tavalla”. Koivisto ja Karjalainen kutsuivat tärkeimpien päivälehtien päätoimittajat koolle ja varoittivat asian herkkyydestä.
Yleisradio alkoi lähettää ylimääräisiä uutislähetyksiä, joihin materiaali saatiin lähinnä läntisiltä uutistoimistoilta. Kuvaukset miehityksen vastaisista mielenosoituksista Helsingissä vaikuttivat dramaattisilta, sillä Suomessa ei vielä ollut totuttu suoriin uutislähetyksiin. Suomalainen lehdistö suhtautui miehitykseen verraten rauhallisesti.
Puolueiden suhtautuminen miehitykseen vaihteli suuresti sen mukaan, kuinka läheisiksi tapahtumat koettiin. Kommunisteille tilanne oli erityisen vaikea, sillä puolue valmistautui juuri viettämään SKP:n 50-vuotisjuhlia, joihin oli tulossa myös Neuvostoliiton valtuuskunta. SKP:n johto peruutti juhlat ja antoi miehityksen tuomitsevan julkilausuman. Myös SKDL arvosteli kovin sanoin Varsovan liiton toimintaa. Oikeistossa miehitys luonnollisesti tuomittiin, mutta asiasta ei tehty erityisen suurta numeroa.
Syyskuun alussa presidentti Kekkonen arvioi kriisin heijastuvan myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, joten hän toivoi keskusteluja asiasta. Pääministeri Kosygin saapui 7.10. tapaamaan Kekkosta ja selvitti Hiittisten vesillä tapahtuneen kalaretken aikana Neuvostoliiton kantoja.
Lähdeaienisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13: 978-951-1-20925-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti