Keskustapuolueen K-linja piti koko 1960-luvun tiivistyviä puolueyhteyksiä sekä Neuvostoliittoon että DDR:ään ja samalla sekä KGB:n että yhä enemmän myös Stasin edustajiin. K-linjalla oli vaistottu ulkopoliittisen valtataistelun kiihtyminen Keskustapuolueen ja vasemmiston välillä kansanrintamahallituksen astuttua virkaansa. Vastavetona K-linja teki kaikkensa asemiensa turvaamiseksi. Keskustapuolueen järjestöpäällikkö Jouko Loikkanen ja kansanedustaja Matti Kekkonen tekivät pitkän tutustumismatkan DDR:ään 5.-14.5.1967. Sekä Loikkanen että Matti Kekkonen – Paasion hallituksen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri – olivat luoneet kontakteja DDR:n edustustoon jo varhemmin. DDR:n kannalta herrat olivat takaovi Tamminiemeen, kun suora asioiminen ylimpään johtoon oli vielä mahdotonta. Matka oli huolellisesti valmisteltu isäntäpuolella, jossa tosin oli vaikeuksia jäsentää vieraille isäntäorganisaatiota. Valmisteluasiakirjoissa isäntänä toimi muodollisesti Saksan Demokraattinen Talonpoikaispuolue (BRD- Die Demokratische Bauernpartei Deutschlands) ja sen puheenjohtajisto. Loikkasen matkan maksoi Nuoren Keskustan Liitto, koska hän osallistui FDJ:n VIII parlamentin kokoukseen virallisena kutsuvieraana, kun taas Matti Kekkosen matkan maksoi DBD, koska häntä ei keskustapuolue ollut nimennyt viralliseksi edustajaksi delegaatioon.
DBD:n sihteeristön 17.5.1967 laatimassa laajassa raportissa harmitellaan, että molemmat vieraat olivat pidättyväisiä ja etenkin Kekkonen korosti kantojensa olevan vain ”henkilökohtaisia mielipiteitä, eivät hallituksen linjan kannalta edustavia”.
DDR:n edustusto tiivisti yhteyksiä Keskustapuolueeseen keväällä 1967. Varapuheenjohtaja Toivo Räty oli aktiivinen kontakti Loikkasen, ministeri Sulo Suorttasen, Matti Kekkosen ja pian Taneli Kekkosen ohella. Myöhemmin DDR verkotti etenkin Keskustapuolueen nuoren polven poliitikkoja ja muita taustavaikuttajia. Toivo Räty oli DDR:n edustuston tentittävänä 19.6.1967, missä yhteydessä Räty laajasti arvioi Johannes Virolaisen suunnitelmia ryhtyä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleissa. Puhemiehenä toiminut Virolainen haluaisi Rätyn mukaan hallitukseen taloudellisista syistä. Räty korosti, että hän henkilökohtaisesti uskoi Karjalaisen nousevan vuonna 1974 presidentiksi. Muistiossa avustaja Ludwig Schirrwagen, joka oli keskustelussa lähetystöneuvos Lindnerin tulkki, toteaa, että Keskustapuolue on vasemmistolaistumassa kovaa vauhtia. Avomielisesti esiintynyt Räty katsoi myös, että kansanedustaja V.J. Sukselaisen ura presidenttiehdokkaana oli ohi ja Keskustapuolueen tulevaisuuden mies oli yksiselitteisesti Karjalainen.
Kokoomus valitsi ehdokkaaksi 16.4.1967 poliittisesti kokemattoman pankkimiehen – Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan Matti Virkkusen. Valinta oli yllätys, koska kabineteissa oli pidetty varmana, että ehdokkaaksi tulisi Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho. Tämä kuitenkin kieltäytyi.
Presidentinvaalikamppailussa pitkin vuotta 1967 nousi esille ulkopoliittinen linjariita, kun Kokoomuksen ehdokas alkoi epäillä Kekkosen sillanrakennuspolitiikan mielekkyyttä ja lokakuussa 1967 suomi tätä lipsumisesta Paasikiven linjalta. Vastustajan suorasta tyylistä suivaantunut Kekkonen käynnisti kampanjansa arvostelemalla Virkkusta impivaaralaisuudesta. Kekkosen käyttämä ilmaus on paljon puhuva ja johtaa arvioimaan presidentin maailmankuvaa ja käsitystä kansainvälisestä tilanteesta. Kekkonen edusti 1967-68 näkemystä, että sodan syttyessä Suomi ei voinut pysyä puolueettomana. Tätä Kokoomuksessa pidettiin virheellisenä näkemyksenä.
Syksyllä 1967 SDP eteni vaivihkaa aloitteellisemmaksi vasemmistolaisen ulkopolitiikan kehittelyssä. Lokakuun 18. päivä ravintola Vaakunassa SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen keskusteli DDR:n edustuston lähetystöneuvos Gerhard Lindnerin kanssa lounaan lomassa. Lindner oli ilmeisesti yksi keskeisimmistä Stasin DDR:n ulkoministeriöön sijoittamista epävirallisista avustajista peitenimeltään Hans Reichert. Myöhemmin hän oli 1984-1989 maansa Lontoon suurlähettiläs. Lindner toteaa nelisivuisessa raportissaan Raatikaisen osallistuneen Zyrichissä pidettyyn Sosialistisen Internationalin kokoukseen ja olleen selvästi siitä vaikutettu.
Kekkonen katsoi kansanrintamahallituksessa pitkäaikaisen tavoitteensa toteutuneen ja antaneen kommunisteille samalla yhteiskunnallisen täysivaltaisuuden. SKDL oli tehnyt Kekkoselle sopivan päätöksen keväällä 1966, se valitsi hallitukseen osallistumisen pyrkimyksenä edistää vasemmiston yhteistyötä ja eristää oikeistoa. SKP:n osallistumisesta hallitukseen teki päätöksen NKP, ei Kekkonen eikä Suomen kansa. SKP olisi halunnut jäädä pois sekä Paasion että Koiviston hallituksista, mutta NKP käskytti Aarne Saarisen; SKP meni hallitukseen NKP:n toivomuksesta.
SKP:n rooli vahvistui nopeasti kansanrintamahallituksen astuttua virkaan 1966. Puolue saattoi nyt tarjota hallituksesta sisäpiirin tietoja sekä KGB:lle että Stasille. Suojelupoliisi ei laajentanut kommunistien seurantaa 1966. SDP vasemmistolaistui. Neuvostoliiton vaikutusvalta alkoi kasvaa idänkaupan suurprojektien käynnistyttyä. Neuvostoliiton kansainvälispoliittinen aktiivisuus muuttui yhä suuremmaksi haasteeksi Suomen riippumattomuuden kannalta.
Päähallituspuolueiden kabinettipoliitikot virittelivät asemiaan DDR:n Helsingin edustuston saunassa Kulosaaressa alkuvuodesta 1968. DDR oli aloittanut offensiivinsa diplomaattisen tunnustuksen saamiselle. Taustalla oli Karlovy Varyn julistus ja Neuvostoliiton koventunut kansainvälispoliittinen asenne sekä Kiinan pelossa että Lähi-idän katastrofin vuoksi.
SDP:n tiedostussihteeri Pekka Korvenheimo ennakoi 11.1.1968 nelituntisessa saunatapaamisessa varakonsuli Elmin kanssa SDP:n saavan vain noin 20 % valitsijamiesäänistä. Kokoomuksen Virkkusen yltävän 16-17 %:iin ja Vennamonkin saavan 6-7 % valitsijamiehistä. Tapaamisen varsinaisena aiheena oli SDP:n Saksan työryhmän puheenjohtajana professori L.A. Puntilan tulevan DDR:n matkan (23.-26.1.1968) suunnittelu.
Keskustapuolueen järjestöpäällikkö Jouko Loikkanen – DDR:n edustuston kontakti jo aiemmilta vuosilta – istui puolestaan pohtimassa vaalin tulosta ja hallitustilannetta 19.1. Kulosaaressa varakonsuli Elmin seurassa. Elmin kannalta kiinnostavinta oli Loikkasen avomielinen selostus hallitusneuvotteluista. Itäblokin stalinisoinnin vanavedessä syventyivät suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet. Vuoden 1968 aikana Neuvostoliitto oli toimelias Suomen suunnalla. Keväällä 1968 suurlähettiläs Kovalev poltti proppunsa Karjala-oluesta. Ei mausta, vaan suurlähettilään mielestä sotaisa Karjalan vaakuna todisti, että Suomessa oli vielä neuvostovastaisia piirteitä. Mauno Koiviston hallituksen ulkopoliittiseen ohjelmaan tuli pitkästä aikaa maininta YYA-sopimuksesta.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 976-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti