Juhani Suomi kirjoittaa kirjassaan Presidentti, että talveen 1964 saavuttaessa oli edellisvuonna alkaneissa sosiaalidemokraattien puoluesovintoon tähtäävissä neuvotteluissa edetty jo pitkälle. Niitä käytäessä li samalla paljastunut, ettei tapahtunut puheenjohtajan vaihdos suinkaan ollut varmistanut Rafael Paasiolle ja hänen tukijoilleen määräysvaltaa SDP:ssä. Eikä puoluetoimikunnasta putoaminen liioin ollut vähentänyt Väinö Leskisen mahdollisuuksia puuttua asioihin ja ohjailla puoluetta haluamaansa suuntaan. SDP:n ulkopuolella arvuuteltiinkin jo yleisesti, kumpi puoluetta tosiasiallisesti johti: Paasio vai Leskinen.
Kekkonen pysyi kohtalaisen hyvin selvillä sovintoneuvottelujen vaiheista. Hän kuuli niistä ainakin Fagerholmilta, Karjalaiselta ja Simoselta. Viimeksi mainittu jopa toi nähtäväksi neuvotteluissa syntyneitä asiakirjaluonnoksia, kuten esimerkiksi julkisuuteen tarkoitetun, lähinnä ulkopolitiikkaan keskittyvän lausuman. Kekkonen tarkasti sen ja luonnehti sen sisältöä tyydyttäväksi.
SDP:n ja TPSL:n neuvottelijat allekirjoittivat 3.3.1964 sovintoneuvottelujen tuloksena syntyneet lähetekirjelmän, sopimusluonnoksen, pöytäkirjan ja julkilausuman. Kekkonen ei liioin voinut olla panematta merkille, miten sovintopapereissa oli ulkopolitiikan osalta haluttu välttää silmiinpistävää irtautumista SDP:n aiemmin viljelemästä muotoilusta. Hän sai kuulla, että Simosen neuvotteluasiakirjoihin ehdottama maininta Paasikiven-Kekkosen linjasta oli tyrmätty.
Maaliskuun puolivälissä Zaharov pyrki Kekkosen puheille. Hän kertoi, että Moskovassa oli ”tutustuttu tarkasti” sovintoneuvottelujen tuloksiin ja että hän oli siltä pohjalta saanut tehtäväkseen ilmoittaa, että Neuvostoliitossa ”oltiin huolestuneita sen johdosta, että sos.dem puolueen ja sos.dem liiton yhdistyminen saattaa tapahtua ilman riittäviä takeita Tannerin ja Leskisen Neuvostoliitolle vihamielisen poliittisen kurssin muuttamisesta”.
Kekkonen ei halunnut tulkita suurlähettilään välittämää viestiä kielteiseksi, vaan totesi ymmärtävänsä sen niin, että Neuvostoliitto aikoi jäädä odottamaan ”nähdäkseen millaiseksi yhtyneen sos.dem. puolueen käytännöllinen ulkopolitiikka muodostuu”.
SDP:n puolueneuvosto siunasi eheytysneuvottelujen tuloksen 29.4.1964, mutta tarjosi samalla sen vastustajille uusia aseita hyväksyessään myös Leskisen ajaman ponnen, jossa annettiin täysi kannatus SAJ:n ja TUK:n pyrkimyksille lisätä järjestövoimaansa vastapainona SAK:lle ja TUL:lle. Tämä käänsi TPSL:n piirissä vaikuttavien SAK:n ja TUL:n edustajien mielet entistä enemmän saavutettua neuvottelutulosta vastaan.
Hämeenlinnassa 23-25.5. kokoontunut TPSL:n edustajakokous siunasi sovintoesityksen ehdollisesti. Samalla sen lopullinen hyväksyminen lykättiin seuraavaan puoluekokoukseen. Mitä pitemmälle kevät kului, sitä epätodennäköisempänä Kekkonen alkoi pitää puoluesovinnon aikaansaamista. Neuvostolehdistön sävyn kärjistymisestä Kekkonen päätteli, että Moskovassa oli jo luovuttu toivosta sovintoneuvottelujen suhteen.
Kekkonen piti Leskisen asemaa vahvana ennen muuta sen vuoksi, että tämä sai rahallista tukea ulkomailta. Varat tulivat Yhdysvalloista. Leskinen itsekin nimesi tukirahojen lähteeksi Saksan Liittotasavallan. Leskisen räväkkä esiintyminen entisin tunnuksin sai aikaan vastavaikutuksen SDP:n sisällä. Voimakkain oli reaktio eduskuntaryhmässä, missä paasiolaisten ase oli vahvin.
Pekka Kuusen poliittinen avaus 5.7.1964 Pyynikillä sai osakseen suurta huomiota. Joitakin viikkoja myöhemmin Kuusi jatkoi Turussa samasta aiheesta. Hän vaati, että SDP:n oli viipymättä ryhdyttävä luomaan luottamuksellisia idänsuhteita. Kuusen puhe ilahdutti Kekkosta.
Simoslaisten kutsuminen Moskovaan huolestutti Kekkosta. Hän tulkitsi sen käännekohdaksi: neuvostoliittolaiset olivat lopullisesti kyllästyneet odottamaan, että Paasio sai SDP:n hallintaansa.
Kun Kekkonen 25.9.1964 saapui ensimmäisenä valtionpäämiehenä Pitkänsillan yli sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen linnoitukseen, sisältyi eleeseen runsain mitoin symboliikkaa. Monet paikalla olleet ovat kuvailleet tunnelman ainutlaatuisuutta, ehkä parhaiten Erkki Raatikainen, jolla oli silmää hyvälle näytelmälle: ” Kekkoslaisuuden ja sen epäilijöiden välillä oli vielä jonkinlainen kauhun tasapaino. Katseet olivat terävät, posket punoittivat tai olivat kalpeat, käveltiin jäykin polvin:” Paikalla olivat ”kaikki jotka jotakin merkitsivät”. Vain kahdelle Kekkosen saapuminen oli liikaa: Pitsingille ja Leskiselle, joka esittämiensä välihuutojen jälkeen ohjattiin talon sisäosiin.
Kirjoittaessaan vuotta myöhemmin ystävälleen Kaiharille Kekkonen korosti tehneensä kaiken Paasion tähden. Tarkoituksena näyttää olleen selkeän tuen antaminen Paasiolle, jotta tämä vihdoinkin uskaltautuisi tekemään tilit selviksi leskisläisten kanssa. Runsas viikko Työväentalon puheen jälkeen järjestetyt kunnallisvaalit näyttivät luovan Paasiolle entistä paremmat toimintaedellytykset.
Kekkonen ei ollut ainoa, joka oli huolestunut Leskisen vaikutusvallasta. Heihin kuului myös pääministeri Erlander. Suomessa käydessään hän kyseli miten hänen tulisi neuvoa Paasiota. Paasiolle olisi tarjoutunut tilaisuus oikoa neuvostoliittolaisten käsityksiä, kun Mikojan joulun edellä vieraili Suomessa. Keskustelukosketukseen päästiinkin Tehtankadun vastaanotolla. Mutta juuri kun Mikojan aikoi ryhtyä syvällisempään mielipiteidenvaihtoon SDP:n tilanteesta, Paasio kiiruhti pois paikalta, mitä Mikojan sittemmin hämmästeli ja pahoitteli Kekkoselle.
Suomalaisille korostettiin, ettei Moskovan kanta SDP:hen ollut muuttunut. Sen kerrottiin edellyttävän Leskisen, Pitsingin ja Simpan syrjäyttämistä. Samaan aikaan kun neuvostoliittolaiset korostivat huolestuneisuuttaan, ja SDP:n sisäinen tilanne vaikutti äärimmäisen epäselvältä, ryhtyi Leskinen toimiin, jotka näyttivät entisestäänkin sekoittavan asetelmia.
Kekkonen oli jo syksyllä 1964 kuullut Simoselta, että Leskinen oli tarjonnut tälle sovintoa ja kauppaa, jolla valta SDP:ssä olisi jaettu näiden kahden kesken. Kun Simonen torjui ehdotuksen, Leskinen muutti taktiikka. Viimeistään lokakuussa hän ryhtyi näyttävästi progaoimaan SDP:n ja SKDL:n yhteistoiminnan puolesta. Leskisellä oli jopa neuvotteluyhteys SKP:n johtoon. Tehtaankadun edustajat vahvistivat Kekkoselle Leskisen todella kosiskelevan äärivasemmistoa. Samoihin aikoihin Leskinen teki varovaisia lähentymisyrityksiä myös Tamminiemen suuntaan.
Kekkonen sai kuulla välikäsien kautta Leskisen ottaneen yhteyksiä myös Tehtaankadun suuntaan.
Kekkonen tiedusteli 23.2.1965 automatkalla Moskovasta Zavidovoon, olisiko neuvostohallitus tai NKP:n johto valmis kutsumaan Paasion vierailulle. Kekkonen kohdisti kysymyksen nimenomaan Breznehville. Kekkonen ei saanut kysymykseensä minkäänlaista vastausta. Yritys oli epäonnistunut, mutta Kekkonen ei masentunut. Kekkonen oli luvannut tulla sosiaalidemokraatteja vastaan puoliväliin, tarvittaessa ylikin, ja katsoi sen myös tehneensä.
Vuoden 1965 alkupuoliskolla Leskinen tiivisti kontaktejaan äärivasemmalle, missä yhteydenpito nimenomaan eduskunnan varapuhemieheen Paavo Aitioon kehittyi kiinteäksi. Leskisen alanjäljissä asteli pankinjohtaja Mauno Koivisto, joka vappupuheessaan puuttui SDP:n ja SKDL:n keskinäisiin suhteisiin. Koivisto esitti, että SDP saattaisi julkisuuteen hallitusyhteistyötä SKDL:n kanssa käsittelevän kannanoton.
Huhtikuun alussa Stepanov paljasti, että Leskisen oli taivuttava koviin ehtoihin, mikäli mielii sovintoa. Hänen on tunnustettava ajaneensa väärää politiikkaa ja ilmoitettava hyväksyvänsä Suomen siihenastisen Neuvostoliiton-politiikan. Kekkonen kuuli Stepanovilta, että Leskisen ja neuvostoliittolaisten tapaaminen oli järjestetty 26-28.4.1965 Varsovassa. Stepanovin mukaan Leskinen oli silloin tehnyt täydellisen ”synnintunnustuksen” ja kertonut oivaltavansa, ettei hänellä silloisella linjallaan ollut tulevaisuutta. Leskisen nöyrtyminen oli mennyt niin pitkälle, että hän oli valmis siirtymään ulkomaille, jos se katsottaisiin tarpeelliseksi. Kekkonen tyrmäsi ajatuksen ja katsoi Leskisen voivan olla suuremmaksi hyödyksi isänmaalleen kotimaassa.
Kekkonen kuuli Leskisen ja neuvostoliittolaisten toisesta tapaamisesta vasta syyskuussa Stepanovilta. Selostuksen mukaan Leskinen oli edelleen vakuuttanut valmiuttaan tunnustaa virheensä ja ryhtyä yhteistyöhön Kekkosen kanssa.
Lokakuun alussa Leskinen otti uudelleen yhteyttä Korsimoon ja pyysi saada tavata Kekkosen. Hän kertoi aikovansa pitää puheen, jossa tunnustaa olleensa itse, ja samoin koko SDP, väärässä vastustaessaan Kekkosen politiikkaa. Samanlaisen tunnustuksen hän aikoi tehdä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon. Leskinen kertoi tulevansa vaatimaan täyden tuen antamista Kekkoselle ja SDP:n asettumista tämän taakse seuraavissa presidentinvaaleissa. Kekkonen kuuli pyynnöstä 14.10.1965 ja lupasi ottaa Leskisen vastaan seuraavalla viikolla.
Ennen Kekkosen ja Leskisen tapaamista jälkimmäinen piti lupaamansa puheen. Se tapahtui Helsingin sos.dem. piirin kokouksessa 15.10.1965. ”Politiikassa on aika sotia ja sopia. Nyt on aika sopia”, Leskinen julisti. Leskisen puheen jälkeisenä päivänä Kekkonen tapasi Beljakovin. Neuvostoliitto oli periaatteessa valmis yhteistoimintaan SDP:n kanssa. Kekkonen tapasi Leskisen 19.10.1965. Ilmassa oli kosolti sähköä ja tunnelma oli jännittynyt puolin ja toisin. Leskinen teki parhaansa luodakseen keskustelulle suotuisan ilmapiirin. Hän pyysi ensimmäiseksi anteeksi kaikkea sitä, mitä vuosikymmenten varrella oli Kekkosesta lausunut ja kirjoittanut. Hän luonnehti aiempaa esiintymistään nulikkamaisuudeksi ja tunnusti Kekkosen johtaneen Suomen ulkopolitiikkaa hyvin. Kekkonen tarttui ojennettuun käteen ja antoi ymmärtää, että menneet oli nyt kiistakumppanusten väliltä selvitetty. Epäilemättä Kekkonen koki Leskisen kääntymyksen henkilökohtaisena voittona.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Presidentti ISBN 951-1-13065-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti