Hallitusta muodostettaessa Kekkonen katsoi presidentin käsien olevan pitkälti sidotut, etenkin jo eduskunnan enemmistö on päässyt yksimielisyyteen enemmistöhallituksen muodostamisesta. Sellaisessa tapauksessa Kekkonen totesi voivansa vaikuttaa korkeintaan ulkoasiainministerin valintaan. Pitkälti näiden näkemysten mukaan Kekkonen toimi toisella presidenttikaudellaan.
Tamminiemen päivittäiset vieraat, useimmiten oma-aloitteisesti presidentin puheille pyrkineet, palvelivat enemmän tiedon saantia kuin mahdollisuutta vaikuttaa. Tosin on myönnettävä, että jo näinä vuosina kävijöiden joukosta alkoi erottua nk. viestinkantajia: sellaisia, jotka mieluusti antoivat ymmärtää tehtävänsä, mitä mieltä presidentti oli kulloinkin esillä olevista kysymyksistä. Usein tällainen ”informointi” näyttää tapahtuneen Kekkosen tietämättä tai jopa ilman, että itse asiasta oli edes keskusteltu Tamminiemessä, Juhani Suomi kirjoittaa.
Ottaessaana julkisuudessa puheissaan ja kirjoituksissaan kantaa Kekkonen oli usein kärkevä ja kriittinen ja tavallaan provosoi vastakritiikkiä. Arvostelemalla muita hän asettui itse arvosteltavaksi ja tavallaan provosoi vastakritiikkiä. Näennäisen kovuuden ja piittaamattoman kuoren alla piili kuitenkin yllättävän herkkä ihminen, joka kaipasi tunnustusta isänmaan hyväksi tekemästään työstä ja joka kärsi siitä vihamielisyydestä, jolla häneen edelleen laajasti suhtauduttiin, kirjoittaa Juhani Suomi Kekkosen päiväkirjan johdannossa.
Kekkonen myönsi, että presidentin asema ulkopolitiikan johtajana oli korostunut hänen aikanaan. Hän katsoi sen kuitenkin johtuneen enemmän ulkoisista kuin omasta aktiivisuudestaan. Juhani Suomen kirjan mukaan Kekkosen ei voida väittää toimineen ulkopolitiikassa vastoin hallituksen tai eduskunnan enemmistön tahtoa. Hän oli kiistatta ulkopolitiikan suvereeni johtaja. Epäilemättä Kekkonen itsekin aikaa myöten oivalsi, ettei hänen ulkopoliittinen roolinsa mahtunut vallanjako-opin perinteisen kaavan mukaisiin puitteisiin. Suomen kannalta tärkein oli ulkopolitiikka ja vasta sitten tuli puolustuspolitiikka. Se ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että hänen suhtautumisensa maanpuolustukseen olisi ollut kielteinen. Vielä enemmän Neuvostoliiton muodostaman uhan minimoiminen hallitsi Kekkosen ulkopolitiikkaa ja puolustuspoliittisia näkemyksiä.
Osa Kekkosen diplomatiaa oli toimivan henkilökohtaisen suhteen rakentaminen neuvostojohtoon. Hän oivalsi, että Neuvostoliiton pitkän tradition omaavassa johtajavaltaisessa järjestelmässä kaikki oli henkilöitynyttä – diplomatiakin. Vuosina 1962-1964 suomalaiset saivat monista myönnytyksistä kiittää nimenomaan Hrustshevia, joka ajoi läpi Kekkosen kanssa sopimansa asiat.
Hrustshevin tultua syrjäytetyksi tilanne muuttui. Neuvostoliiton uusi johto suhtautui Suomeen viileämmin ja korosti haluavansa välttää ulkopolitiikan kytkemistä henkilösuhteisiin. Kekkonen kuitenkin pystyi luomaan toimivan suhteen pääministeri A.N. Kosyginiin. Sen sijaan NKP:n 1. sihteeri L.I. Brezhnev ja Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja N.V. Podgornyi jäivät hänelle etäisiksi ja vieraiksi.
Ennalta ehkäisevän diplomatian piiriin on luettava myös Kekkosen kontaktit Neuvostoliiton Suomessa oleviin edustajiin. Toisen kauden aikana kävi entistä ilmeisemmäksi, että tärkeät kysymykset hoidettiin nk. puoluelinjan edustajien välityksellä. Keskeisimmät edustajat toimivat KGB:n residentteinä Suomessa.
Suhteet länsivaltoihin jäivät Kekkosen toisella kaudella Neuvostoliiton ja Saksan liittotasavallan politiikan muodostaman uhkatekijän varjoon. Aivan oma lukunsa oli suhteet Ranskaan. Kekkonen ei sallinut pohjoismaisen yhteistyön vaarantavan Suomen puolueettomuuspoliittista asemaa. Puolueettomuuspolitiikka säilyi Kekkosen toisella kaudella hänen turvallisuuspolitiikkansa päämetodina. Puolueettomuuspolitiikassaan Kekkonen oli realisti. Kekkosen puolueettomuuspolitiikan avainsana oli luottamus, nimenomaan Neuvostoliiton luottamus.
Kekkosen suhtautuminen äärivasemmistoon osoitti omalla tavallaan, miten keinotekoinen ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajalinja oli. Hrustshevin kukistumisen jälkeen uusi neuvostojohto pyrki pönkittämään SKP:n arvovaltaa. Suurimpana sisäpoliittisena haasteena Kekkoselle olivat SDP ja Kokoomus. Kekkonen takasi kokoomuksen Honka-seikkailussa ryvettyneen imagon itään päin. Toisen kautensa loppupuolella Kekkonen arvioi kokoomuksen siirtyneen ”oikealle puolelle ulkopoliittista rajaviiva-aitaa”.
Rafael Paasion noustua SDP:n puheenjohtajaksi Kekkonen ryhtyi välittömästi ajamaan puoluetta hallitukseen. SDP:n oli tultava ulkopoliittisesti toimintakykyiseksi.
Kekkonen voitti vuoden 1968 presidentinvaalit ylivoimaisemmin kuin yksikään edeltäjistään normaaliaikoina. Voitto ei tuntunut voitolta. Äänestäjien ilmeinen protesti loukkasi Kekkosta. Aivan erityisesti loukkasi se, että se oli kanavoitunut Veikko Vennamon eikä suinkaan todelliseksi vastustajaksi koetun Matti Virkkusen kautta.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2 63-68 ISBN 951-1-18174-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti