Niin kuin 10.6.1964 oli ollut puhetta presidentti Kekkosen, Virolaisen ja Karjalaisen kesken, poliittisen hallituksen muodostaminen tuli ajankohtaiseksi vasta kesän mentyä. Kesän keskusteluista Karjalainen oli merkinnyt muistiin, että Kekkonen, Virolainen, Korsimo ja Karjalainen olivat suunnitelleet ennenaikaisia vaaleja seuraavaksi maaliskuuksi. Karjalainen tulkitsi tämän asian siten, että ”sovittiin uusista ennenaikaisista vaaleista”.
Virolainen onnistui syksyllä siinä, missä hän oli keväällä epäonnistunut. Hallitusratkaisu tapahtui 11.9.1964 illalla ja nimitys seuraavana päivänä. Hallitus syntyi lopulta viidessä päivässä, sillä presidentti pyysi 7.9.1964 Virolaista aloittamaan uudelleen kesäkuussa vireillä olleet neuvottelut enemmistöhallituksen muodostamiseksi. Samalla Virolaisen kiinnostus ennenaikaisia vaaleja kohtaan katosi, sillä kukapa pääministeri haluaisi hajottaa hallituksen vapaaehtoisesti.
Hallituspohjaksi muodostui seitsemän maalaisliittolaista ministeriä, kolme kokoomuslaista, kaksi Ruotsalaisen Kansanpuolueeseen kuuluvaa ja kaksi Suomen Kansanpuolueeseen kuuluvaa ministeriä sekä Kaarlo V. Sorkio ammattiministerinä. Suomen Kansanpuolueen johtaja Esa Kaitila oli ehdottanut Sorkiota. Nimilistan osalta vain Ahti Karjalainen ulkoministeriksi ja Arvo Pentti puolustusministeriksi olivat olleet hallituksen muodostajalle itsensä lisäksi selviä tapauksia, muilta osin nimilista valmistui aivan loppuvaiheessa.
Näin Virolaisen hallitus ryhtyi hoitamaan maan asioita. Ahti Karjalainen sai joka tapauksessa hyvän aseman hallituksessa. Hän toimi pääministerin sijaisena, hänelle kuului ulkoasiainministeriö, ulkomaankauppa sekä myös pitkän tähtäyksen talouspolitiikan suunnittelu. Hallitus päätti 14.9.1964 asettaa yleistaloudellisen ministerivaliokunnan, johon tulivat kuulumaan pääministeri Virolainen, ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen, molemmat valtionvarainministerit Esa Kaitila ja Erkki Huurtamo, sekä ministerit Saukkonen ja Söderhjelm. Hallitus keskitti pitkän tähtäimen taloussuunnittelun talousneuvostolle, jonka puheenjohtajana Karjalainen jatkoi. Karjalainen hoitikin tehtävää näinä vuosina silmiinpistävän tarmokkaasti ja aktiivisesti.
Ahti Karjalaisen suhde Johannes Virolaisen hallitukseen oli vaikea. Hän koki saavuttaneensa aseman, jossa Neuvostoliitto luotti häneen ja hänen politiikkaansa. Johannes Virolainen ei ollut samassa asemassa, eikä näkynyt pääseväkään. Ahti Karjalainen oli hallituksessa takaamassa sen ulkopoliittista toimintakykyä, niin kuin hän itse arvioi asemansa. Karjalainen näytti joutuneen tilanteeseen, jossa hänen kasvunsa oli saavuttanut rajat.
Karjalaisesta tuli pitkäaikainen ulkoministeri. Kun hän aloitti Virolaisen hallituksessa ulkoministerinä, hän pysyi koko 1960-luvun ulkoministeriön päällikkönä. Karjalaisen pitkien ulkoministerivuosien aikoina hänen suhdettaan virkamiehistöön on aika ajoin pidettävä ongelmallisena, sillä näinä vuosina alkoi ulkoministeriössä ilmetä piirteitä, jotka oikeuttivat puhumaan eräänlaisen ”Kekkosen hovin” muotoutumisesta ministeriön sisälle. Keskeinen piirre tässä oli se, että eräät virkamiehet katsoivat mahdolliseksi ohittaa ulkoministeri Karjalainen ja olla suoraan yhteydessä presidentti Kekkoseen. Karjalainen yritti karsia tätä heti alkuunsa, mutta lopulta aika huonolla menestyksellä. Kekkonen piti ulkopolitiikkaa tiukasti hallussaan, ja usein Kekkonen ja jotkut virkamiehet hoitivat keskeiset poliittiset asiat ulkoministerin ohi.
Merkittävä muutos Suomen poliittisessa lähiympäristössä tapahtui kuin Hrustshev kaatui. Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos syksyllä 1964 ei heti alkuun tuntunut merkittävältä. Kuitenkin kesti vain aikansa, joskin useita vuosia, ennen kuin uudenlaiset tuulet alkoivat puhaltaa Suomessa. Vuodesta 1962 aina vuoteen 1969 alkuun saakka Suomi sai elää kohtalaisen rauhassa, eikä Neuvostoliitto asettanut Suomen vakiintuneen oloista puolueettomuuspolittista asemaa kyseenalaiseksi. Neuvostoliitolle riitti näinä vuosina, että Kekkonen hoiti hallitusasiat eli hallitusten kokoonpanot ja valitsi sopivat henkilöt Neuvostoliiton tahdon mukaisesti.
Karjalainen korosti itse mielellään omaa talousmiehen rooliaan, mitä on kyllä ainakin osin pidettävä taktikointina presidentin viran tavoittelussa. Karjalaisen talouspoliittinen ajattelu perustui toisaalta Suomen kansantalouden suureen riippuvuuteen kansainvälisistä suhdanteista ja toisaalta kasvupolitiikkaan. Karjalainen katsoi, että ulkomaankauppa sääteli merkittävällä tavalla Suomen kokonaistaloudellista kehitystä ja suhdanteiden vaihteluita. Suomen viennin rakenne oli kuitenkin melko yksipuolinen ja siksi Suomi oli varsin suhdanneherkkä maa.
1960-luvun alku oli hyvin voimakkaan talouskasvun aikaa. Siitä huolimatta ja sen vuoksi työmarkkinoilla oli levotonta. Samanaikaisesti työllisyysaste oli maassamme hyvin korkea, ja on perusteltua puhua täystyöllisyydestä noihin aikoihin. Yhteiskunnallinen kehitys muodostui kuitenkin 1960-luvulla rakenteita jälleen kerran muuttavaksi. Maan sisällä syntyi suuri muuttoliike, ja samalla 1960-luvun aikana muutti Ruotsiin paljon suomalaisia. Tämä kaikki auttoi kotimaisia työllisyyslukuja pysymään hyvinä.
Hallitusohjelman mukaisesti Karjalainen elvytti talousneuvoston uudelleen henkiin. Hallitus asetti talousneuvosto IV:n nimellä uuden neuvoston 7.6.1962. Talousneuvostot asetettiin vastedes pääsääntöisesti kahden vuoden ajaksi. Karjalainen toimi kaksi kautta talousneuvoston puheenjohtajana ja sen jälkeen kaksi kautta varapuheenjohtajana. Talousneuvostot nimitettiin niiden järjestysluvun mukaisesti, joten Karjalainen toimi talousneuvostojen IV ja V puheenjohtajana. Hänellä oli talousneuvostossa kaksoisrooli, sillä puheenjohtajuuden lisäksi hän toimi hallitusta edustavana jäsenenä neuvostossa.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti