Karjalaisen hallitusta muodostettaessa Kekkonen menetteli itsenäisesti ottamatta yhteyttä eduskuntaryhmiin. Hän antoi ensin tehtävän kansanpuolueen puheenjohtajalle Veli Merikoskelle. Merikoski ei päässyt alku pitemmälle, sillä RKP kaatoi yrityksen heti. Tämä johtui siitä, että Merikoski edusti Porkkalan osalta sitä kantaa, ettei koteihinsa palaaville asukkaille pidä palauttaa omistusoikeutta, koska heille oli maksettu korvaukset välittömästi alueluovutuksen jälkeen 1940-luvulla. RKP ilmoitti heti Merikosken aloitettua selvittelytyönsä, ettei tämä kelpaa heille, mutta nyt he olisivat valmiit hyväksymään Miettusen, jota he edellisenä kesänä olivat vastustaneet.
Kun Merikoski oli epäonnistunut, Kekkonen ei ottanut yhteyttä entiseen puolueeseensa, ei Sukselaiseen eikä minuun. Kekkonen soitti aamulla 15.3.1962 Kleemolalle ja kertoi tälle, että hän on päättänyt antaa hallituksen muodostamistehtävän Ahti Karjalaiselle. Syyksi hän ilmoitti, että uuden hallituksen on oltava mahdollisimman paljon vasemmalla eikä hän halua muuttaa eduskunnan puhemiestä. Kleemola oli silloin puhemiehenä. Kekkonen oli jatkanut Kleemolalle todeten, että ryhmässä saattaa syntyä vaikeuksia sen vuoksi, että Virolainen syrjäytetään, mutta kun otetaan huomioon syksyn 1958 tapahtumat, on nyt meneteltävä näin. Tämä osoitti, ettei Sukselainen voinut tulla Kekkosen mielestä kysymykseen pääministerinä. Kleemolakin oli sivuutettu ja minua painoivat Kekkosen mielestä yhä syksyn 1958 synnit. Ahti Karjalainen oli nyt Maalaisliiton uusi tähti, jonka presidentti nosti yli kaiken.
Karjalainen oli helmikuussa 1962 täyttänyt 38 vuotta, eikä hän ollut eduskunnan jäsen eikä missään puolueensa luottamustehtävässä – hän nousi politiikkaan presidentin luottomiehenä. Syksyllä 1958 hän arvosteli tehtyä hallitusratkaisua ja oli presidentin lähettiläänä Moskovassa noottikriisin aikana. Karjalainen oli helmikuussa 1962 politiikassa todella ”in”. Hän oli presidentinvalitsijamiesvaaleissa koonnut Helsingin vaalipiiristä mahtavan äänisaaliin, lähes 20 000 ääntä, mutta välittömästi pidetyissä eduskuntavaaleissa äänet kutistuivat kymmeneen prosenttiin. Hän oli – jos kuka – todella Kekkosen mies.
Kekkonen ei kesän 1962 jälkeen antanut puheenjohtaja Sukselaiselle hallitustehtäviä. Kun Karjalaisen ensimmäinen hallitus suuressa määrin epäonnistui ja erosi ennen joulua 1963, Kekkonen nimitti kansliapäällikkö Reino Lehdon virkamieshallituksen, joka istui syyskuun alkuun 1964. Silloin Kekkonen nimitti minun johtamani parlamentaarisen, porvarillisen enemmistöhallituksen, joka istui vuoden 1966 vaaleihin saakka.
Mietin silloin pitkään, mikä mahtoi olla syynä siihen, että Kekkonen jo Karjalaisen I hallituksen aikana alkoi pitää minuun entistä kiinteämpää yhteyttä ja sitten Lehdon virkamieshallituksen aikana alkoi puhua minulle, että minun on muodostettava seuraava hallitus. En tunne hänen perusteluitaan, miksi hän oli valmis nimittämään minut pääministeriksi 1964, vaikka 1962 ja vielä syksyn 1958 ”synnit” painoivat. Yksi syy oli varmaan se, että hän aika pian Karjalaisen I hallituksen aikana havaitsi, ettei Karjalainen ollutkaan niin taitava, tarmokas ja johtava poliitikko kuin hän oli kuvitellut. Hänen innostuksensa Karjalaiseen alkoi laimeta. Toisaalta vaikuttava tekijä oli se, että hän alkoi kyllästyä Sukselaiseen. Siihen oli vaikuttamassa monia syitä.
Kun puoluekokous vuonna 1964 lähestyi, Kekkonen pani Arvo Korsimon liikkeelle puheenjohtajan vaihtamiseksi. Sukselainen oli silloin ollut puolueen puheenjohtajana jo 19 vuotta, pitempään kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä. Yhdeksi tekosyyksi Sukselaista vastaan Korsimo otti – ilmeisesti siitä Kekkosen kanssa sovittuaan – Sukselaisen osallistumisen virolaisten ylioppilaiden juhlaan Ruotsissa joskus 1963. Tästä tehtiin epämiellyttävästi suuri juttu ja hyökättiin Sukselaisen kimppuun väittämällä, että hänen tekonsa oli neuvostovastainen. Kekkonen meni niin pitkälle Sukselaista puheenjohtaja paikalta karkottaessaan, että hän ennen vuoden 1964 puoluekokousta, joka pidettiin Kouvolassa, kutsui puoluejohdon Tamminiemeen. Siellä hän kovasanaisesti arvosteli Sukselaista ja pyysi, että tämä kieltäytyisi puheenjohtajan vaalista. Sukselainen tapansa mukaan tuumi: mitäs tässä syytä kieltäytyä, kun se puoluekokous on jo niin lähellä. Antaa kansan siellä ratkaista.
Vaalikaudella 1962-66 suhteeni Kekkoseen olivat muutenkin hyvät, jopa läheiset. Virolainen kertoo näin: ”Kekkonen palasi tnään 12.11.1962 Tukholmasta. Olin Seutulassa häntä vastassa. Hän oli hyvin reippaalla tuulella. Pyysi omaan autoonsa ja ajoimme suoraan Tamminiemeen – saunaan. Kauno Kleemola ja Veli Merikoski olivat myös saunavieraina. Tunnelma saunassa oli kevyt. Kekkonen kiusoitteli Merikoskea koko ajan joistakin naisista. Kun en tuntenut taustaa, en keskusteluun paneutunut”, kirjoittaa Virolainen. Kutsu Tamminiemeen saunaan oli presidentin taholta erityinen suosionosoitus, ainakin sitä pidettiin sellaisena. Kekkonen halusi päästä irti Sukselaisesta puolueen puheenjohtajana.
Kekkonen nosti Karjalaisen pääministeriksi 1962 omalla vallallaan. Yllättävää kyllä Kekkosen ja Karjalaisen välit alkoivat kylmetä jo 1960-luvun lopulla. Tämä ilmeni muun muassa siitä, ettei Kekkonen suostunut nimittämään Karjalaista Suomen Pankin pääjohtajaksi 1968. Kun ihmettelin, minkä vuoksi Kekkonen ei kannattanut Karjalaista, joka oli saanut virkaan tarvittavan koulutuksen itse Suomen Pankissa, Kekkonen tiuskaisi minulle: ”Etkö sinä tunne Ahti Karjalaista? Ei hän ole johtaja, hän on kakkosluokan virkamies. Minä nimitän Koiviston.” Näin sanoi Kekkonen, ja näin myös nimitti.
Karjalaisen jälkeen virkamieshallitus istui syksyyn 1964. Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän ihmiset alkoivat odottaa poliitikkojen paluuta. Samaa mieltä oli presidentti Kekkonen. Hän kutsui minut Tamminiemeen 5.5.1964, missä puoli tuntia keskustelimme hallituskysymyksestä. Kekkonen oli erittäin ystävällinen ja yritti kaikin tavoin tukea ja rohkaista minua. Hän oli kyllästynyt Karjalaiseen, virkamieshallituksesta oli päästävä eroon ja hän katsoi, että minun olisi niin pian kuin mahdollista muodostettava poliittinen, parlamentaarinen enemmistöhallitus.
Kun kesällä 1964 keskustelin presidentin kanssa mahdollisuudesta muodostaa porvaripuolueiden enemmistöhallitus, tuli luonnollisesti esiin kysymys, miten Moskova mahtaa suhtautua Kokoomukseen. Ilman Kokoomusta ei hallituksella ole tukenaan eduskunnan enemmistöä. Tähän saatoin vastata, että ilmeisesti kuulen sen varsin pian, sillä lähden täältä lounaalle Neuvostoliiton suurlähetystöön.
Lounaan aikana keskustelin suurlähettilään kanssa muun muassa seuraavista asioista:
1. Isäntäni esitti onnittelut puolueemme uudelle puheenjohtajalle. Huomautin tähän, etten ole puheenjohtaja, sen valitsee puoluekokous vasta vähän yli kuukauden päästä.
2. Kun nyt puhutaan, että Kokoomus tulisi mukaan uuteen hallitukseen, minun on valitettavasti ilmoitettava, kertoi suurlähettiläs, että näytämme Kokoomukselle punaista valoa. Tämän jälkeen hän jatkoi diplomaatiksi aika suorasukaisesti sanoen: Kokoomus on lännen puolue, en ole menettänyt uskoani siihen koska sitä minulla ei koskaan ole ollutkaan. Sosiaalidemokraattien kanta voi vielä muuttua, jatkoi suurlähettiläs, mutta Kokoomuksen kanta ei muutu. Saukkonen on kyllä rehellinen mies, mutta hän ei johda puoluetta.
Virolainen vastasi suurlähettiläälle sanomalla, että en halua väitellä en puolustaa ketään, mutta minun on kerrottava totuus. Enemmistöhallituksen muodostaminen ei ole mahdollista ilman Kokoomusta. Mutta jos se tulee hallitukseen, Maalaisliiton ehdoton vaatimus on Paasikiven-Kekkosen linjan järkkymätön jatkaminen. Muusta voidaan aina keskustella, mutta ei tästä.
Raportoin keskustelun sisällön heti presidentille, joka kehotti minua jatkamaan hallitusneuvotteluja.
Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Valtioneuvos muistelee ISBN 951-1-17236-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti