Kokoomus ”ystävyyspolitiikan” tielle

Ahti Karjalaisen 13.4.1962 muodostamaa hallitusta voidaan hyvällä syyllä pitää Kekkosen kauaskantoisten ”stabilisointisuunnitelmien” vuoksi välivaiheen hallituksena. Se oli itse asiassa ”Kekkosen VI hallitus”, kuten sitä kuvattiin läntisissä arvioissa. Mutta Karjalaisen hallitusta seuranneet Reino Lehdon virkamieshallitus (18.12.1963 – 12.9.1964) ja Johannes Virolaisen puhtaasti porvarillinen enemmistöhallitus olivat vielä selkeämmin nimenomaan presidentin hallituksia.

Kansallisen kokoomuksen astuminen ”ystävyyspolitiikan” vaikealle tielle oli monellakin tavoin kivulias ja aikaa vievä prosessi. Olihan Kekkonen esimerkiksi puhuessaan 19.11.1961 perustellut eduskunnan hajottamista sillä, että uusilla vaaleilla saataisiin ”varmuus siitä, että ystävällismielinen politiikka jatkuu”. Tuo slogani perusteli julkisuudessa Kekkoselle myös sellaisen ”luotettavan” enemmistöhallituksen, jonka ulkopuolelle sosiaalidemokraatit jätettiin. Kekkonen oli kerran kysynyt Suomessa pitkään toimineelta KGB:n yhteyshenkilöltä Albert Petrovits Akulovilta, oliko tällä kosketuksia kokoomuslaisiin. He olivat kuuluneet Akulovin ”hoidettaviin” jo 1960-luvun alusta lähtien. Akulov vastasi myöntävästi. Kekkonen letkautti silmää iskien: ”Aikataulu taitaa olla melkoisen hidas.”

Jälkikäteen katsoen on helppo havaita kuinka hyväuskoisesti kokoomuksen enemmistö mukautui Kekkosen tahtoon eristää sosiaalidemokraatit hallitusratkaisulla. Vuonna 1962 ilmestyneessä noottikriisikirjassaan Tuure Junnila luonnehti kokoomuksen johdon asennoitumista Kekkoseen ”vilpittömän hyväuskoiseksi”, kun se mukautui tämän haluun sulkea sosiaalidemokraatit hallitusyhteistyöstä. Kenties Junnila oli katkera sen vuoksi, että oli omasta mielestään kokenut syrjintää puolueorganisaation taholta eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen ryhmän enemmistö oli kuitenkin ottanut noottikriisin pelästyttämänä vakavissaan presidentin puheet heidän ”isänmaallisesta tehtävästään”.

Kokoomus toimi tosiasiassa Karjalaisen ja Sukselaisen hallituksissa poliittisena panttivankina, josta Kekkonen luopui heti, kun hänen stabilisointinsa viimeinen historiallinen vaihe, sosiaalidemokraattien integroiminen hänen vallankäyttöönsä, toteutui vuonna 1965-66. Kokoomuksen pysyvä oppositioasema jatkui vaalimenestyksistä riippumatta läpi Kekkosen presidenttikauden. KGB:n-linjallaan Kekkonen ajoi ”ystävyyspolitiikan” laajentamista. Mutta Kekkonen ja KGB kohtasivat jatkuvasti vastarintaa NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla ja ulkoministeriössä, jossa vallitsivat ideologisesti epäilyttävät toimensa. Kokoomukseen hallitukseen osallistuminen oli yksi niistä kysymyksistä. Kun sitten NKP:n johdon (Nikita Hrustsehvin) hyväksymänä toteutui, pelästyi aina varovainen Zaharovkin ratkaisua. Kasvojensa pelastamiseksi hänen oli pakko ilmaista huolestumisensa Karjalaiselle: ”Teidän yrityksenne äärimmäinen raja (maksimi), mihin voi mennä” kuten tämä kirjoitti päiväkirjaansa, tarkoittaen siis kokoomuksen hallitukseen tuloa.

Kokoomuksen ”maltillisten” saattaminen ”ystävyyspolitiikan” kaidalle tielle oli metodisesti hyvin samantapainen prosessi kuin se, jonka kohteeksi SDP:n kolmaslinjalaiset joutuivat vuosina 1962-1966. Kokoomuksen sisäänajo ”ystävyyspolitiikkaan” oli hidas ja monipuolinen prosessi. KGB kylvi kuitenkin sen siemenet jo Karjalaisen hallituksen aikana, mutta niistä päästiin nauttimaan vasta 1970-luvulla, jolloin kokoomuksesta pyrittiin kiihkeästi KGB:n hyväksymiin piireihin. NKP:n johdon auktorisoimana KGB katsoi edistävänsä Kekkosen historiallisen tehtävän vuoksi ”yhteyksiä Neuvostoliiton ja Suomen etuja”, joiden taakse oli saatava Suomen kansan enemmistö ideologisista seikoista ja esteistä piittaamatta.
Tästä johtuen SKP joutui alistumaan ”toisen luokan sisäpoliittiseksi voimaksi”, mikä oli jo Stalinin kauden perintöä.

Maalaisliiton K-linjan edustajat säilyttivät keskusteluyhteytensä kaikkien kolmen ”välivaiheen” hallituksen aikana SKP:n parivaljakkoon Ville Pessiin ja Hertta Kuusiseen sekä TPSL:n kolmikkoon Aarre Simoseen, Vihtori Rantaseen ja Pekka Martiniin. Tuo keskusteluinstituutio oli edellisten vuosien perua, ja sen puitteissa SKP:n johto pysyi ajan tasalla hallitusasioissa.

Maalaisliiton K-linja ylläpiti kokoomuksen kanssa harjoitetun ”virallisen hallituspolitiikan” rinnalla siis samanaikaisesti eräänlaista varjohallitusta, johon osallistui SKP:n pääsihteeri Ville Pessi, kansanedustaja Vihtori Rantanen ja puoluetoimikunnan jäsen Pekka Martin. Eduskuntavaaleissa lähes olemattomaksi kutistunut TPSL oli presidentti Kekkosen määräämän hallituspolitiikan vuoksi jakaantunut kolmeen kilpailevaan ryhmittymään: puheenjohtaja Emil Skog kannatti lähentymistä SDP:hen, Simonen toimi Kekkosen ja KGB:n linjoilla – siis puoluehajaannusta tukien – ja SAK:ssa Vihtori Rantanen kykeni pitämään asemansa vain SKP:n tuella ja NKP:n rahoilla.

K-linjan, SKP:n kaksikon ja TPSL:n kolmikon välisistä yhteyksistä ja keskusteluista välitettiin tiedot myös Neuvostoliiton suurlähetystön edustajille, kuten Zaharovin päiväkirjat vahvistavat. Puheenjohtaja V.J.Sukselaisen kaatamisoperaation kehittelyssä vuosina 1963-1964 Loikkasella näyttää olleen keskeinen rooli. Hän osallistui Arvo Korsimon apuna SKP:n ja TPSL:n edustajien kanssa käytyihin ns. kolmikantaneuvotteluihin, joiden tuloksiin voimme tutustua Zaharovin päiväkirjojen kautta. Kokoomuksen puheenjohtaja Jussi Saukkonen oli ”mainettaan typerämpi poliitikko”. Saukkonen, kansanedustaja Juha Rihtniemi ja eräät muut kokoomuksen johtomiehet hinkusivat hallitukseen ja myös Tehtaankadun suhteisiin. Loikkasen ”myyränä” kokoomuksen piirissä toimi hyvät tietolähteet ja suhteet omannut Uuden Suomen toimittaja Matti Autio, joka nimitettiin 1964 Suomen Metsäteollisuuden Keskusliiton lobbariksi. Samat tiedot, jotka Loikkanen vastaanotti Autiolta, kanavoituvat myös KGB:n Albert Akuloville.

K-linjanmiehet koettivat avata kokoomuslaisille ovia myös Neuvostoliittoon, mikä ei ollut laisinkaan helppo tehtävä, eikä se ilman KGB:n väliintuloa onnistunutkaan. Puoluesihteeri Rauno Koski oli käynyt Moskovassa keväällä 1964, mutta matka osoittautui tuloksiltaan laihaksi, vaikka Koski oli Loikkasen ja lähetystösihteeri V.V. Andrejevin ärtymykseksi kehuskellut Moskovan tapaamisillaan. Sen sijaan kokoomuksen järjestösihteerin ( myöhemmin puoluesihteerin) Veikko Tavastilan onnistui vuosien rauhallisella työllä solmia suhteet KGB:n edustajiin Helsingissä ja Moskovassa.

DDR:n kaupallisen edustuston upouusi sauna Kulosaaressa oli K-linjan miesten vakiovierailukohde, kuten DDR:n ulkoministeriön asiakirjat osoittavat. Sinne ohjattiin myös kokoomuslaisia. Jussi Saukkonen ja Juha Rihtniemi olivat solmineet perhetasolla läheisen yhteyden pääkonsuli Rudolf Agricolaan. Saukkosen kotona 6.6.1962 järjestetyillä päivällisillä he keskustelivat kokoomuksen yhteyksien järjestämisestä DDR:n kansankamarissa toimineiden ”porvarillisten puolueiden” kanssa.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi Kekkonen – Sdp – NKP ISBN 951-0-23740-x