Pääministeriehdokkaan valinta ei ollut helppo. Kekkonen oli pohdiskellut maalaisliittolaisia kandidaatteja jo aiemmin ja hylännyt sitten yhden toisensa jälkeen. Vaikka hän piti Kansaneläkelaitoksen johtajia vastaan nostettua oikeudenkäyntiä keinotekoisena, ei syytteeseen joutunut Maalaisliiton puheenjohtaja V.J. Sukselainen voinut kuitenkaan sen vuoksi tulla kysymykseen. Sitä paitsi Kekkonen oli tyystin menettänyt luottamuksensa häneen. Virolaisen taas pudotti se, että hän kantoi yhä yöpakkassyksyn epäonnistumisen leimaa. Noottikriisin jälkitilanteessa hänen toimintaedellytyksensä olisivat olleet rajalliset. Kleemola ei tullut kysymykseen sen vuoksi, että häntä tarvittiin puhemiehenä. Mieluiten Kekkonen olisi turvautunut Martti Miettuseen, jonka hän katsoi onnistuneen edellisen hallituksen johdossa hyvin. Miettusen osakkeita ei ainakaan parantanut hänen näköpiirissä kajastanut uusi avioliittonsa, jota Kekkonen ei hyväksynyt lainkaan: ”Saatanan saatana kun hyvä mies pilautuu!”
Jäljelle näytti jäävän vain Ahti Karjalainen. Hänetkin Kekkonen ensin hylkäsi: ”Ahti paloi viime syksynä aivan karrelle eikä ole siitä toipunut. On jäänyt aivan vetämättömäksi.” Epäilyksistään huolimatta Kekkonen kuitenkin päätyi häneen, ja 15.3. Karjalainen sai hallituksen muodostamisen tehtäväkseen. Karjalainen oli tuolloin 39-vuotias. Kaikesta päättäen presidentin kannan muuttumiseen vaikuttivat Karjalaisen ulkopoliittinen kokemus, hänen kentältä saamansa kannatus sekä se seikka, että Kekkonen saattoi luottaa entiseen sihteeriinsä.
Todelliset hallitusneuvottelut alkoivat vasta Karjalaisen saaman tehtävän jälkeen. Ne venyivät pitkiksi, koska niihin sisältyi tavallista enemmän senkaltaisille neuvotteluille tyypillisiä piirteitä: edestakaisin soutamista ja huopaamista, taktisia neuvottelujen katkaisemisia ja asioiden umpikujaan ajamisia, kiistelyä omalle puolueelle tarjotuista salkuista ja niiden mahdollisista haltijoista sekä hallitusohjelman yksityiskohtien pikkutarkkaa viilaamista, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut vuosikymmeniksi laadittava valtiosopimus.
Suurimmaksi ongelmaksi hallituksen aikaansaamisessa osoittautui kysymys kokoomuksen roolista. Se oli poliittisesti merkittävä ja luonteeltaan periaatteellinen kysymys, jolla oli ulkopoliittisiakin ulottuvuuksia.
Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs A.V. Zaharov oli jo helmikuussa ottanut hallituskysymyksen esille Kekkosen lähiystävän Kustaa Vilkunan kanssa ja moittinut tällöin näkyvästi oikeistoa. Selväsanaisia vihjeitä Moskovan näkemyksistä esitettiin myös Karjalaiselle. Tavatessaan Kekkosen 23.3. muissa asioissa Zaharov sai hallitusneuvotteluja koskevaan tiedusteluunsa epämääräisen vastauksen ja tulkitsi itse sen niin, ettei uuteen ministeristöön tulisi kokoomuslaisia eikä sosiaalidemokraatteja. Kun Kustaa Vilkuna paljasti, että Zaharov oli väärässä kokoomuksen suhteen, suurlähettiläs kiiruhti heti pyytämään Moskovan ohjeita. Ne saatuaan hän marssi Vilkunan kotiin Kulosaareen ja esitti saamansa viestin paperista lukien: ” Moskovassa ollaan samaa mieltä niiden (suomalaisten kommunistien J.S.) kanssa, jotka katsovat, että hallituskysymystä ratkaistaessa olisi oikein saattaa huomioon neuvostoliittolais-suomalaisten ystävällisten suhteiden kehittäminen, lähtien siitä, että hallitukseen ei tule Honka-rintaman aikanaan muodostaneiden piirien edustajat kokoomus ja sos.dem puolue.”
Zaharov täydensi varoitusta korostamalla, että asia Neuvostoliitolle periaatekysymys. Samaa tähdensi puoluelinjan äänitorvi, lähetystöneuvos V.V. Zhenihov, joka esitti Moskovan terveiset jyrkemmässä sävyssä toiselle Kekkosen lähipiiriin kuuluvalla, johtaja Arvo Korsimolle.
Parhaansa mukaan kokoomuksen hallitukseen menon koettivat estää myös oikean siiven edustajat, jotka varoittelivat huonontamasta suhteita sosiaalidemokraatteihin. Osin samaan syyhyn vetosivat hallitushanketta torpedoineet vuorineuvokset Kivekäs ja STK:n tuore toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki. Karjalaisen saamien tietojen mukaan hallitussuunnitelman kaatamisyrityksessä olisi ollut mukana myös joitakin sosiaalidemokraatteja ja Rkp.n vaikuttajia sekä lehtimagnaatti Eljas Erkko.
Kekkonen kutsui porvarillisten eduskuntaryhmien edustajat Tamminiemeen 29.3.1962. Vaikka paikalla oli useamman puolueen edustajia ja vaikka riitaa oli uudelleen syntynyt useammastakin kysymyksestä, muodostui tapaamisesta lähinnä presidentin ja kokoomuksen dialogi, joka keskittyi pelkästään kysymykseen kokoomuksen mukaantulosta Karjalaisen esittämin ehdoin: yksi ministeri eduskuntaryhmästä ja sen ulkopuolelta. Tamminiemen tapaamisen jälkeen kokoomuksen kielteinen kanta alkoi horjua, ja uhkaukset ”kovasta oppositiosta” vaimenivat. Ryhmä oli sisäisesti hajallaan ja lopullisen päätöksen tekeminen tuotti suuria vaikeuksia. Kokoomuksen johto etsiytyi uudelleen Tamminiemeen 3.4. ja 6.4.1962. Kekkonen ”puhui nyt suoraan” ja vetosi nimenomaan ulkopoliittisiin syihin. Neuvostoliiton suhtautuminen kokoomukseen on jyrkentynyt. Osin syynä oli Honka-operaatio, osin se, että neuvostoliittolaisilla oli Kekkosen mukaan tietoja hankkeista, joiden parissa askartelivat erilaiset oikeistolaiset kuppikunnat – Kekkonen nimesi erityisesti KOP:n pääjohtajan Matti Virkkusen. Moskovan epäluulot oli saatava hälvenemään. Kysymys on paljon suuremmasta asiasta kuin puolueesta, kysymys on isänmaasta, Kekkonen evästi kokoomuslaisia.
Kokoomuksen eduskuntaryhmä hyväksyi 10.4. Karjalaisen ehdotuksen. Mutta samana päivänä asia ajautui vielä kerran umpikujaan. Kekkosen eri puolilta saamien tietojen mukaan kokoomuslaisten perääntymiseen vaikutti STK:n johdon ja eräiden vuorineuvosten painostus. Joidenkin tietojen mukaan leskisläisetkin olisivat sekaantuneet asiaan. Erityisesti syytettiin Hetemäkeä, jonka väitettiin turvautuneen jopa kokoomuksen taloudelliseen painostamiseen.
Kyllästyneenä Kekkonen päätti ilmoittaa, ettei hän hyväksykään Miettusen hallituksen eronpyyntöä, vaan ministeristö saa jatkaa tehtävässään. Mutta ennen kuin hän ehti ryhtyä mihinkään toimiin, kokoomuksen johto otti vielä kerran yhteyttä ja ilmoitti puolueen olevan valmis hallitukseen, mikäli eräistä hallitusohjelman kohdista voidaan sopia uudelleen. Neuvottelu käytiin nopeasti, ja niin Karjalaisen hallitus voitiin nimittää vielä illalla 13.4.1962.
Vaikka hallitusta oli synnytetty lähes 40 vuorokautta, monet olivat lopputulokseen tyytymättömiä. Kokoomuksessa vierastettiin kokoomuksesta valikoituneita ministereitä. Ryhmän piiristä nimitettyä maltillista T.A. Wiherheimoa vieroksuttiin ”kekkoslaisena”. Yhtä viileästi suhtauduttiin eduskuntaryhmän ulkopuolelta nimitettyihin entiseen kansanedustajaan Kyllikki Pohjolaan ja toimitusjohtaja Osmo P. Karttuseen. Kansanpuolueen johto ei pitänyt siitä, että ulkoministeriksi nostettiin ryhmän ulkopuolelta ”kekkoslainen” professori Veli Merikoski. Rkp:ssä herätti katkeruutta se, että Karjalainen poimi toiseksi ministeriksi ”vuoden 1956 vaalin petturin” Verner Korsbäckin.
Epäkiitollisin oli ammattiministereiksi nimitettyjen ja SAK:n edustajiksi katsottujen ammattiyhdistysmiesten rooli. SKDL:n ja SDP:n piirissä heidän osallistumisensa tuomittiin, TPSL ei tunnustanut heitä edustajakseen eikä liioin SAK virallisesti. Heidän tukensa oli lähinnä puheenjohtaja Vihtori Rantasessa, jonka mielestä SAK:n oli otettava vastuu työväestön etujen ajamisesta silloin, kun hajanainen poliittinen työväenliike ei siihen kyennyt.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Presidentti ISBN 951-1-13065-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti