Urho Kekkosen ensimmäinen presidenttikausi 1956 - 1962 oli vaikeata aikaa. sitä leimasivat toinen toistaan seuraavat ulkoiset ja sisäiset kriisit. Ulkopolitiikassa se merkitsi purjehtimista karikkoisilla vesillä ja joskus säässä, joka edellytti pitkiäkin luoveja. Sisäisissä asioissa aika oli jatkuvaa vastavirtaan soutamista.
Äärimmäisen niukan vaalivoiton jälkeen vuonna 1956 Kekkosen toimintaedellytykset oli rajattu minimiin. Vastustajat ja poliittiset vastavoimat, joiden joukko näytti pelottavan sankalta, pyrkivät pitämään huolen siitä, että Kekkonen pysyisi syrjässä ja hänen otteensa vallan kahvasta heiveröisenä. Kekkonen sai kokea sen heti yleislakon hiljaisten viikkojen aikana jolloin tapahtumien painopiste oli muualla kuin presidentinlinnassa. Kekkonen tunsi silloin itsensä eristetyksi.
Ensimmäisten kuukausien jälkeen Kekkonen joutui vähitellen kamppailemaan itselleen sen aseman, jonka hän katsoi tasavallan presidentille päätöksenteossa kuuluvan. Tämän kamppailun hän joutui käymään koko lailla yksin. Kamppailu ei ollut helppo. Eri puolilta löi vastaan kylmä ja vieroksuva asenne.
Todelliseksi murheenkryyniksi Kekkoselle osoittautui ulkoasiainhallinnon virkakunta. Osa siitä näytti olevan joko kykyjensä tai elämäntapojensa vuoksi täysin väärällä elämänuralla. Ne, jotka kykenivät tehtäviään hoitamaan, olivat ulkopolitiikassa usein eri linjoilla kuin korkein esimiehensä. Monet heistä esittelivät länsidiplomaateille omia toiveitaan ja tavoitteittaan valtakunnan nimissä, mikä ei voinut olla aiheuttamatta väärinkäsityksiä, joiden laskut sitten lankesivat Kekkosen maksettaviksi. Kekkonen ei voinut kaikin ajoin luottaa suomalaisdiplomaattien lojaalisuuteen.
Nimenomaan sisäpolitiikassa Kekkonen koki alkuvuosina olevansa heikko ”yhden äänen presidentti”. Kyetäkseen ylipäätään hoitamaan tehtäviään Kekkonen tarvitsi ehdottomasti ainakin yhden suuren puolueen tuen. Maalaisliitolta saatavaan tukeen liittyi omat ongelmansa. Niin kauan kuin Arvo Korsimo toimi puoluesihteerinä ja Pentti Sorvali Maakansan päätoimittajana, ei Kekkosella ollut vaikeuksia saada ajatuksiaan läpi Maalaisliiton kentällä. Puolueen oikealla siivellä oli kuitenkin edelleen vanhan hapatusta häntä vastaan. Maalaisliiton johdossa oli myös henkilöitä, jotka eivät salanneet haluaan nousta Kekkosen paikalle. Kokoomus pysyi puolueena hallituksen ulkopuolella presidentinvaaleihin 1962 asti. Puolueessa vaikutti näinä vuosina voimakas oikeistosiipi, joka Tuure Junnilan johdolla halusi johdattaa puoleen kokonaan uusiin poliittisiin konstellaatioihin. Merkille pantavaa oli näinä vuosina Kekkosen tietoinen pyrkimys lähentyä maan ruotsinkielistä väestönosaa.
Suurimmat ongelmat Kekkoselle tuotti hänen suhde sosiaalidemokraatteihin. Vuonna 1957 Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi. Yöpakkassyksystä lähtien vihanpito sai peruuttamattoman luonteen ja kulminoitui sitten noottikriisin kuukausiin ja vuoden 1962 presidentinvaaleihin. Tannerin ja Kekkosen välit olivat todella huonot. Syynä taustalla oli Tannerin saama sotasyyllisyystuomio, josta hän lähes yksinomaan syytti Kekkosta. Kaikki tämä vaikeutti Kekkosen työtä ja vaikutti hänen asenteisiinsa. Puolueen vaikuttajista Tanner, Leskinen, Lindblom ja Pitsinki olivat Kekkosta vastaan.
Julkisuudessa Kekkosta vastaan hyökättiin hänen ensimmäisellä kaudellaan enemmän kuin yhtäkään aiempaa presidenttiä vastaan. Pahimmillaan kritiikki oli matalamielistä mustamaalausta ja Kekkosen leimaamista Neuvostoliiton vaatimusten tahdittomaksi myötäilijäksi. Helsingin Sanomien asenne Kekkosen oli johdonmukaisen kielteinen.
Suomen turvallisuuspoliittisen aseman Kekkonen koki epäkiitolliseksi. Sijainti vastakkaisten voimien välimaastossa merkitsi alituista rauhattomuutta, jopa vaaraa. Oppi-isänsä Paasikiven tavoin Kekkonen vaati tunnustamaan ulkopoliittiset realiteetit. Hän korosti, ettei se, että politiikka oli välttämättömyyden sanelemaa, tehnyt siitä vielä huonoa politiikkaa. Itsenäisyys ja sen turvaaminen olivat Kekkosen turvallisuuspolitiikan ehdoton päätavoite. Kekkosen ulkopoliittinen aktiviteetti näkyi ennen muuta puolueettomuuspolitiikan määrätietoisena rakentamisena. Neuvostoliiton suunnalla Kekkosen päätavoitteeksi muodostui sen turvaaminen, mitä hän itse kutsui ulkopoliittiseksi rauhaksi. Toki Kekkosen idänpolitiikkaa sävyttivät pelot. Hän halusi ehdottomasti välttää kaikkea sellaista, mikä vivahtaisikin sotilaallisen yhteistyöhön. Hänen suhtautumisensa Saksan liittotasavaltaan pysyi kylmänä ja torjuvana. Pohjolalla oli Kekkosen politiikassa merkittävä osa. Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyteen sisältyi kuitenkin Suomen kannalta – lähinnä Neuvostoliiton reaktioiden vuoksi – ilmeinen vaara. Kekkosen ja puolustusvoimien johdon suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Paljastui tapauksia, joissa tasavallan presidentti oli ohitettu ja jotkut toimenpiteet voitiin tulkita jopa yritykseksi vaikuttaa turvallisuuspolitiikan muotoiluun.
Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa, että ”Suomessa on piirejä, jotka ruokkivat USA:n levottomuutta: presidentti antaa liian paljon periksi NL:lle, täällä ei valvota tarpeeksi hyvin Suomen etuja, Neuvostoliitto määrää Suomen sisäisistä asioista, puuttuu parhaillaan hallituksen muodostamiseen jne. jne.” Länteen suunnattu informaatio oli tietoista ja tarkoituksellista politiikkaa, taistelua, jota käytiin ulkopoliittisin asein Kekkosta vastaan. Yhdysvaltain ja Ison-Britannian Helsingin-suurlähetystöjen raportointi pohjasi tähän varsin kapeaan ja yksipuoliseen lähdepohjaan, lähinnä ideologisesti samanhenkisiin kertojiin. Kekkosen silmätikkuina olivat länsivaltain suurlähettiläät Helsingissä. Kekkonen piti brittien Douglas Laird Buskin asennetta jopa avoimen vihamielisenä. Syksyn 1961 noottikriisi oli yksi Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden päätapahtuma, jonka syistä on esitetty monenlaisia arvioita.
Kuusikymmentäluvun alussa Kekkonen ryhtyi määrätietoisesti parantamaan suhteitaan länteen. Kekkosen lähipiiriin kuuluivat politiikkaan lähteneen Matti-pojan lisäksi lähinnä Ahti Karjalainen, Arvo Korsimo, Kustaa Vilkuna, Kauno Kleemola ja Pentti Sorvali.
Katso Wikipedia Urho Kekkonen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Urho_Kekkonen
biografiakeskus Urho Kekkonen
http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/632/
Elävä arkisto Urho Kekkonen
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=6&t=34
Urho Kekkonen videohaun tulokset
http://video.google.com/videosearch?source=ig&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=urho+kekkonen&lr=&um=1&ie=UTF-8&ei=ffcVS-bNA4Xl-QaNt_DZBg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CC4QqwQwCg#source=ig&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=urho+kekkonen&lr=&um=1&ie=UTF-8&ei=ffcVS-bNA4Xl-QaNt_DZBg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CC4QqwQwCg&qvid=urho+kekkonen&vid=1689843225204774470
Kuvahaku Urho Kekkonen
http://images.google.fi/images?source=ig&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=urho+kekkonen&lr=&um=1&ie=UTF-8&ei=ffcVS-bNA4Xl-QaNt_DZBg&sa=X&oi=image_result_group&ct=title&resnum=4&ved=0CCYQsAQwAw
Wikibooks Urho Kekkonen
http://fi.wikibooks.org/wiki/Suomen_historia/Suomen_presidentit/Urho_Kekkonen
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 1 58-62 ISBN 951-1-15547-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti