Noottikriisin käsikirjoitus

Kuva Novosibirsk UKK-Arkisto


Noottikriisi kulminoitui ja laukesi Hrustshevin ja Kekkosen kuuluisassa tapaamisessa Länsi-Siperian pääkaupungissa Novosibirskissä 24.11.1961. Siellä käytyjen keskustelujen tuloksena Neuvostoliitto ilmoitti suostuvansa – ei kokonaan peruuttamaan – vaan siirtämään vaatimuksensa sotilaallisista konsultaatioista. Tapaamisen tiedonannossa ilmaistiin Neuvostoliiton toivomus, että Suomen hallitus seuraisi tarkasti tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella sekä tilanteen niin vaatiessa esittäisi neuvostohallitukselle tarpeellisia toimenpiteitä. Kekkonen taituroi siten, että aloiteoikeus uhan toteamisesta olikin siirtynyt ensisijaisesti Suomen puolelle, jolla oli oikeus ja velvollisuus vastedes omaksua itselleen rooli Itämeren alueen ”vahtikoirana”.

Itse Novosibirskin tapaamisakti sekä sen taustojen että tapahtumien erityispiirteet ovat synnyttäneet monenlaisia tulkintoja, riippuen lähinnä siitä, että, kummalla puolella valtakunnan rajaa ne on tehty. Juhani Suomi katsoo, että pakottamalla Suomen presidentin matkaan neuvostojohto oli päättänyt ottaa nootista irti kaiken mahdollisen progandahyödyn. Novisibirskin tapaamisen asiakirjoja selvitellyt venäläinen tutkija Tatjana Androsova taas arvelee, että Kekkosen matkaa Novosibirskiin voidaan pitää jossain määrin liiallisena – kriisihän olisi voitu ratkaista jo aikaisemmin ulkoministerien Andrei Gromykon ja hänen suomalaisen kollegansa Ahti Karjalaisen välisessä keskustelussa Moskovassa 11.11.1961 – siis jopa ilman Kekkosen ja Hrustshevin tapaamista, tapahtuipa se sitten missä tahansa. Tähän perustuen Lasse Lehtinen näkee koko tapaamisen järjestelyssä ja sen tuloksissa kurinpalautuksen makua, kun ”Kekkosta piti ehkä nöyryyttää”. Hannu Rautkallio taas on rakentanut kokonaisen Novosibirskin lavastuksen, jonka yksinomaisena tarkoituksena olisi ollut turvata Kekkosen presidenttiys, ja että juuri tästä syystä Kekkonen itse olisi toiminut päälavastusmestarina tiiviissä yhteistyössä Tehtaankadun KGB-virtuoosien kanssa.

Novosibirskin neuvotteluihin osallistunut Max Jakobson puolestaan päättelee, että Hrustshev tuskin olisi kutsunut Kekkosta Siperiaan vain ”nöyryyttääkseen häntä toistamalla vaatimuksen sotilaallisten konsultaatioiden aloittamisesta”. Näin retrospektiivisesti Jakobson katsookin, ettei hän suinkaan ollut ainoa – ja tämä oli myös ulkoministeriössä ja laajemmin poliittisissa piireissä yleinen käsitys – joka noottikriisin alusta lähtien oli olettanut sen ratkeavan samalla tavalla kuin yöpakkaskriisi 1959 – Kekkosen ja Hrustshevin sovintoon.

Jo nämäkin esimerkit riittävät näyttämään, miten ristiriitaisesti Novosibirskin tapaamista tulkitaan. Havainto antaakin aiheen kysyä, liittyikö koko tapaamiseen, siitä sopimiseen, itse järjestelyihin ja läpivientiin vielä jotain muuta, mikä ei ehkä riittävän selvästi ja oikein painotettuna ole tähän mennessä tullut esille. Sisältyykö Hrustshevin ja Kekkosen kohtaamiseen Siperiassa – ja nimenomaan juuri siellä – jotain sellaista, mikä on arvuuttanut ja yhä arvuuttaa historioitsijoita ja suurta yleisöä johtaen näin sekä rationaalisiin että tunneväritteisiin spekulaatioihin?

Tältä pohjalta pitäisikin analysoida Novosibirskin tapaamisen vyyhtiä erityisesti sen järjestelyjen ja läpiviennin näkökulmasta. Ratkaisevia kysymyksiä tässä suhteessa ovat:
- Miksi, ketkä, miten ja milloin sopivat ja tiedottivat tapaamisesta?
- Miksi Kekkonen ei voinut tavata Hrustshevia Moskovassa?
- Miksi hänen piti matkustaa junalla Luumäeltä Moskovaan ja lentää sieltä yli kuuden aikavyöhykkeen?
- Miksi Novosibirskin tapaaminen yleensä piti järjestää, miksi ei tyydytty ulkoministeritason ratkaisuun Moskovassa?

Avaimen antaa Viktor Vladimirov, joka toimi noottikriisin aikoihin KGB-residentti Vladimir Zenihovin apulaisena ”noottilataamon” Suomen puoleisessa keskiössä Tehtaankadulla. Hänen mukaansa ” oli olemassa etukäteen laadittu käsikirjoitus, jonka mukaan eri toimenpiteitä noottikriisin toteutettiin”. Sataprosenttisella varmuudella ei voida tietää, millaisen käsikirjoituksen mukaan Novosibirskin tapaaminen ja sitä edeltävät järjestelyt tapahtuivat, mutta käytettävissä olevan informaation ja noottikriisiprosessin erillisten kuvausten perusteella on kuitenkin mahdollisuus hahmottaa kuvaa siitä, millainen tuo Moskovassa laadittu käsikirjoitus saattoi olla ja mihin sen finaalissa saatettiin tähdätä.

Miksi ja miten Hrustshev ja Kekkonen yhyttivät toisensa ja miksi se tapahtui nimenomaan Novosibirskissä? Presidentin matkakumppani, ulkoministeri Ahti Karjalainen muistelee, että presidentti pistäytyi raskaan lentomatkan jälkeen saunassa, joka oli hänen tuloonsa mennessä jo valmiiksi lämmitetty. Sauna oli rakennettu kovalla kiireellä vajaan kahden viikon sisällä ennen Kekkosen tuloa. Pystytettiinkö sauna nimenomaan Suomen presidenttiä varten vai yleensä korkeita ulkomaalaisia vieraita varten? Ulkoministeri Karjalainen oli 11.11. kuullut Moskovassa virkaveljeltään Andrei Gromykolta, ettei konsultaatiovaatimus ollut poistunut, mutta että tietyillä poliittisilla edellytyksillä saattoi olla mahdollista niistä luopua. Presidentti hajotti eduskunnan 14.11. ja määräsi uudet vaalit helmikuuksi. Samassa yhteydessä hän antoi suurlähettiläs Wuorelle Moskovassa tehtäväksi tiedustella, riittikö tällainen toimenpide konsultaatioista luopumiseksi. Kolme päivää myöhemmin, 17.11. Wuori kuuli varaulkoministeri V.V. Kuznetsovilta, että ei riittänyt – konsultaatioita tarvittiin edelleen ja suomalaista valtuuskuntaa odotettiin Moskovaan mitä pikemmin.

On todennäköistä, että suurlähettiläs Eero A. Wuori sai vihjeen presidentti Urho Kekkosen pitkäaikaiselta KGB-yhteysmieheltä Mihail Kotovilta, että Kekkosen kannattaisi pyrkiä tapaamaan Hrustsehvia. Seuraavana toimenpiteenä Suomen hallitus pyysi presidentin suostumuksella 18.11. suurlähettiläs Zaharovia välittämään hallituksen ehdotuksen Hrustshevin ja Kekkosen tapaamisesta. Myönteinen vastaus tuli seuraavana päivänä. On aiheellista kysyä, mikä oli presidentti Kekkosen henkilökohtainen rooli käsikirjoituksen Novisibirskin tapaamista koskevissa valmisteluissa ja miten se ilmeni. Novosibirskin tapaamisen taustoja ja molempien osapuolien käyttäytymistä arvioitaessa on perusteluta puhua yhteisestä sopimuksesta, joka johti Kekkosen ja Hrustshevin matkareittien yhtymiseen. Novosibirskin tapaaminen johtui Hrustshevin silloisesta toiminnan painopisteestä ja matka-aikataulusta. Kohtaamispaikalle neuvostojohtaja saapui 24.11. aamulla junalla Kazakstanin Tselinogradista, joka sijaitsee suunnilleen yhtä kaukana Novosibirskistä kuin Helsinki Moskovasta.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori ISBN 951-31-2628-5