Ennen muuta on syytä palauttaa mieleen, miten tapahtumat noottikriisin aikana tapahtuivat, Vladimirov kirjoittaa.
10. lokakuuta 1961 presidentti Urho Kekkonen lähti viralliselle vierailulle Yhdysvaltoihin.
28. lokakuuta Neuvostoliiton ulkoasiainministeriö ilmoitti Suomen Moskovan-suurlähetystölle, että ulkoministeri Gromyko haluaisi tavata Suomen Neuvostoliiton suurlähettilään Eero A. Wuoren. Tapaaminen määrättiin 30:nneksi lokakuuta eli päiväksi, jolloin Kekkonen oli vielä Yhdysvalloissa mutta vierailun virallinen ohjelma oli takanapäin.
30. lokakuuta Gromyko luovutti Suomen suurlähettiläälle nootin, jossa kiinnitettiin huomiota militarismin ja revansismin kasvuun Länsi-Saksassa, Länsi-Saksan voimistumaan rooliin Natossa, ja sen kasvavaan vaikutukseen Tanskassa ja Norjassa.
31. lokakuuta Kekkoselle ilmoitetaan saadusta nootista. Hän ottaa tiedon vastaan hyvin rauhallisesti keskeyttämättään oleskeluaan USA:ssa, lähettäen Helsinkiin vain ulkoministeri Karjalaisen.
1. marraskuuta Los Angelesissa pitämässään puheessa Kekkonen yrittää tyynnyttää Yhdysvaltain kansalaispiirien mielialoja, korostaen, että Neuvostoliiton nootti ei tuo mitään uutta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin.
3. marraskuuta Kekkonen palaa ohjelmansa mukaisesti Suomeen.
5. marraskuuta Kekkonen esiintyy radiossa ja televisiossa kertoen Yhdysvaltoihin tekemänsä vierailun tuloksista ja korostaen erityisesti Yhdysvaltain Suomen puolueettomuudelle antamaa tunnustusta. Toisaalta hän selvittää Neuvostoliiton nootin synnyttämää tilannetta.
11. marraskuuta Suomen ulkoministeri Ahti Karjalainen tapaa Moskovassa Neuvostoliiton ulkoministerin Andrei Gromykon. Saatuaan Karjalaiselta tiedotuksen tämän keskustelusta Gromykon kanssa presidentti Kekkonen hajottaa 14. marraskuuta eduskunnan ja määrää eduskuntavaalit pidettäväksi helmikuussa.
17. marraskuuta Kekkonen neuvottelee lähimpien kannattajiensa kanssa. Itse presidentin ohella neuvonpidossa ovat mukana pääministeri Martti Miettunen, ulkoministeri Ahti Karjalainen ja Suomen-Neuvostoliiton suurlähettiläs Eero A. Wuori. Tässä neuvottelussa kehitellään toimenpideohjelmaa.
18. marraskuuta Suomen hallitus ehdottaa edellisenä päivänä sovitun suunnitelman mukaisesti, että kriisin selvittämiseksi presidentti Kekkonen saapuisi Neuvostoliittoon tapaamaan Hrustshevia.
19. marraskuuta Nikita Hrustshev ilmoitti olevansa valmis tapaamaan Urho Kekkosen 24. marraskuuta Novosibirskissä, missä Hrustshev olisi sillä hetkellä virkamatkalla.
22. marraskuuta Suomen presidentin juna lähtee Moskovaan. Kekkonen yhdessä puolisoineen yhdessä ulkoministeri Karjalaisen kanssa lähtee autolla Loviisaan tapaamaan veljeään. Loviisasta seurue lähtee autolla Luumäelle noustakseen siellä junaan. Tämä ehkäisee mahdolliset mielenosoitukset ja pelastaa Kekkosen lehtimiesten kysymyksiltä.
23. marraskuuta presidentin juna saapuu Moskovaan. M.G.Kotov rauhoittelee Kekkosta, että kaikki sujuu hyvin.
24. marraskuuta Novosibirskiin saapuu Hrustshev ja kello 10.00 paikallista aikaa aloitetaan neuvottelut. Aluksi Kekkonen ja Hrustshev tapaavat kahden kesken. Mukana vain neuvostoliittolainen tulkki. Hrustshevin ja Kekkosen välillä ei havaita mitään erimielisyyksiä. Huomionarvoinen on se seikka, että Hrstshev teki päätöksensä aivan yksin katsomatta tarpeelliseksi neuvotella asiasta armeijan enempää kuin ulkoministeriönkään edustajien kanssa. Hrustshevin ja Kekkosen kahdenkeskistä tapaamista seuranneet viralliset neuvottelut olivat puhtaasti propagandistiset.
Olavi Honka ilmoitti luopuvansa tavoittelemasta presidentin virkaa.
25. marraskuuta, Kekkosen palattua Moskovaan, Honka-liiton kohtalo oli sinetöity.
26. marraskuuta kello 21.00 presidentti Kekkonen piti Helsingissä radio- ja TV-puheen ilmoittaen olevansa tyytyväinen Novosibirskin-neuvottelujen tuloksiin.
Suomen seuraavia presidentinvaaleja aloimme ajatella jo vuonna 1960. Meille oli selvää, että Kekkonen törmäisi varteenotettavaan oppositioon. Neuvostoliitolle ystävällismielinen Suomi oli yhtä kuin Kekkonen ja päinvastoin – Kekkonen oli yhtä kuin meille ystävällismielinen Suomi. Kuten Hrustshev sanoi, ne jotka eivät äänestä Kekkosen puolesta, äänestävät Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä vastaan. Neuvostoliittolaisten tajunnassa Suomi assosioitui ehdottomasti Urho Kekkosen nimeen. Huomioon on otettava se, että näköpiirissämme ei ollut ainoatakaan muuta sellaista poliitikkoa, joka olisi nauttinut Moskovan luottamusta ja joka olisi kyennyt tavoittelemaan voittoa presidentinvaaleissa. Sen takia kaikki sympatiamme oli yksinomaan Kekkosen puolella. Käsitimme asian niin, että taistelua Suomen presidentin virasta ei käyty eri henkilöiden, vaan kahden vastakkaisen ulkopoliittisen linjan kesken: toinen pyrki ylläpitämään hyviä ja luottamuksellisia naapuruussuhteita Neuvostoliittoon ja toinen lietsoi vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Sen takia Neuvostoliitto ei voinut pysyä puolueettoman.
Aloimme jo vuonna 1960 suunnitella ja toteuttaa joitakin toimenpiteitä, jotka tähtäsivät Kekkosen tukemiseen. Esimerkkinä voidaan mainita Hrustshevin yksityisvierailu Suomeen syyskuussa 1960 Kekkosen 60-vuotispäiville, Kekkosen virallinen vierailu Neuvostoliittoon marraskuussa 1969 ja Brezhnevin vierailu Suomen syyskuussa 1961. Vladimirov arvostelee ankarasti Hannu Rautkallion tulkintoja asioista. Vladimirovin mukaan Rautkallion kaikki tulkinnat ja kommentit tähtäävät Suomen valtion päämiehen kompromenttoimiseen.
Olavi Honka oli tuntematon Moskovalle ja lähes tuntematon Neuvostoliiton-suurlähetystölle. Honka-liiton muodostaminen herätti Moskovassa vakavaa huolestuneisuutta suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kohtalosta. Olimme kiinnostuneita Honka-liiton hajottamisesta, koska halusimme ehkäistä Suomen ulkopoliittisen linjan muuttumisen neuvostovastaiseen suuntaan. Siksi harkitsimme erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa meille edullisella tavalla presidentinvaalien lopputulokseen. Näin syntyi ajatus nootin lähettämisestä. Nootin tarkoituksena oli kääntää vaalikampanja Honka-liitolle epäedullisten ulkopoliittisten ongelmien suuntaan ja antaa Kekkoselle aihe hajottaa eduskunta ja osoittaa kykynsä selvittää menestyksellisesti suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa syntyvät konfliktitilanteet. Ehdotus tehtiin Hrustsheville ja hän hyväksyi idean. Yksi nootin tekijöistä oli Juri Derjabin. Neuvostoliiton nootti ei siis johtunut kansainvälisen tilanteen kärjistymisestä. Temppu onnistui, Vladimirov kirjoittaa.
Lähdeaineisto:
Viktor Vladimirov: Näinhän se oli.. ISBN 951-1-12681-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti