Vuoden 1952 kesäolympialaiset (19. heinäkuuta 1952 – 3. elokuuta 1952) olivat järjestyksessä 13. järjestetyt kesäolympialaiset. Ne olivat ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat Suomen isännöimät olympialaiset ja yksi eniten huomiota saaneista Suomessa koskaan järjestetyistä tapahtumista.
Helsinki oli alkujaan saanut hoidettavakseen vuoden 1940 kesäolympialaiset, jotka kuitenkin peruutettiin talvisodan takia. Lopulta Helsingille myönnettiin sodan jälkeen vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestäminen. Kisojen avajaiset olivat 19. heinäkuuta, ja Paavo Nurmi sytytti olympiatulen.
Kisajulisteen suunnitteli jo vuoden 1940 olympialaisia varten mainospiirtäjä Ilmari Sysimetsä. Julisteen suunnittelusta järjestettiin 1938 kilpailu, jonka Sysimetsä voitti. Julisteen päivämääriin ja karttaan tehtiin tarpeelliset muutokset, kun uusista kisoista tehtiin päätös.
Kisoihin osallistui 4 925 urheilijaa, joista naisia oli 518. Kisoihin osallistui 69 maata, joista yhteensä 43 pääsi mitaleille 149 lajissa. Yhdysvallat oli menestynein osanottajamaa. Toiseksi suurimman mitalisaaliin sai ensimmäistä kertaa kisoihin osallistunut Neuvostoliitto. Isäntämaa Suomi oli mitalitilaston kahdeksas 22:lla mitalilla, joista kuusi oli kultaa.
Suomalaisista kultamitalin voittivat Kelpo Gröndahl painissa, Pentti Hämäläinen nyrkkeilyssä, Thorvald Strömberg melonnassa, Kurt Wires ja Yrjö Hietanen melonnassa sekä Sylvi Saimo melonnassa.
Suomalaisista kultamitalin voittivat Kelpo Gröndahl painissa, Pentti Hämäläinen nyrkkeilyssä, Thorvald Strömberg melonnassa, Kurt Wires ja Yrjö Hietanen melonnassa sekä Sylvi Saimo melonnassa.
Kelpo Gröndahl
Kelpo Gröndahl oli ympäristönsä tuote monessa suhteessa – poliittisesti ja urheilullisesti, niin myös ihmisenä. Isä oli kalastaja, ja pienestä pitäen poika seurasi isäänsä merelle. Porvarillinen elämänkuva ei niihin olosuhteisiin istunut. Sukurasite painoi sekin: koti oli vasemmistolainen ja äidin veli oli häipynyt itärajan yli joskus 1920-luvulla. Paini oli satamakylän ainoa urheilu ja mikäpä laji miehille olisi paremmin sopinutkaan. He olivat ruumiillisen työntekijöitä, vahvoja pakanoita ja poikkeavan suurikokoisia. Kilpailumatkoilla Gröndahl kärytti tupakkaa ja antoi kuvan, että harjoitteli vähän.
Suomen Painiliitossa Kelpo Gröndahlia ei katsottu suopeasti. Hän oli kommunisti. Kelpo Gröndahl oli suorapuheinen mies ja kiusallinen ilmestys painiliiton herroille. Reposaarelainen sai karsia karsimistaan päästyään ennen kuin tie edustustehtäviin aukesi. Ennen Helsingin olympialaisten alkua viimeisten olympiakarsintojen jälkeen Suomen Urheilulehden pakinoitsija Mikko Mäkelä otsikoi juttunsa: Onko Gröndahl enää painija? Kirjoitus läikytti maljan yli reunojensa. Se kirvoitti Kelpo Gröndahlista esiin niitä uskomattomia ihmisvoimia, joiden olemassaolo tiedetään, mutta joiden irrottamiseksi tiedemiehet tekevät ankaraa työtä. Hän oli suorastaan hysteerinen, kun olympiakisat alkoivat: -Jumalauta, näytän niille porvareille.
Kelpo Gröndahl heitteli ja siirteli isoja miehiä raivon vallassa, teki ottelusta otteluun parempaa jälkeä kuin fyysinen kunto edellytti, ja kirautti jokaisen voiton jälkeen hampaittensa välistä: _mä haluan nähdä sen Himperin naaman kun mä voitan kultamitalin! Kun olympiavoitto oli selvä, konsuli Arvo Himberg riensi onnittelemaan, mutta Kelpo Gröndahl ei tarttunut ojennettuun käteen. Hän nousi Messuhallin palkintokorokkeelle, kuunteli jäykkänä ja punoittavin niskoin kansallislaulun ja matkusti Reposaareen.
Kaikki kisojen kultamitalivoittajat kutsuttiin kisojen päätökseksi presidentti Juho Kusti Paasikiven luo. Meloja Sylvi Saimo oli jo ehtinyt kotiinsa Lievestuoreelle, mutta hänet lennätettiin Luonnetjärveltä Helsinkiin. Kotiinsa oli jo ehtinyt Kelpo Gröndahl ja kotona pysyi, ei soinut puhelin vaikka mies sisimmässään soittoa odottelikin.
Painijauran seurasi mittava poliitikon ura. Gröndahl toimi SKDL:n edustajana Porin valtuustossa 1951-1964 jas jälleen vuodesta 1973 lähtien. Presidentin valitsijamiehenä hän oli 1956 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1962 vuoteen 1970. Porin kaupunginvaltuustossa Kelpo Gröndahl ei pitänyt puheen puhetta, eikä liioin kahdeksana eduskuntavuotenaan. Kerran hän sentään pyysi puheenvuoroa: - Eiköhän avata ikkuna…
Pentti Hämäläinen
Kotkalainen Pentti Hämäläinen oli kivunnut olympiakehään jo kolmasti ja myös sieltä voittajana poistunut. Brittivasuri Tommy Nicholls oli horjunut kotkalaisen koukkujen edessä. Liikkuva ja hanakasti lyövä puolalainen Henryk Niedswiedzki oli pistänyt täyden höryn päälle, mutta kotkalaisen pitkät ja tarkoin harkitut heilahduslyönnit kypsyttivät hänet. Etelä-Afrikan pitkä, vasta 17-vuotias Helmut van Gravenitz poistui hänkin pää painuksissa kehästä.
Pentti Hämäläisen tili näytti tosi komealta: kolme ottelua ja kolme voittoa kaikin tuomariäänin. Mutta sitten odotti pahin, Gennadij Garbuzov. Ensi sekunneista alkaen vaalea suomalainen pisti päälle täyden iskumyllyn. Iskut olivat lujia, puhtaita ja tarkkoja. Pelätty vastustaja ei saanut juuri mitään aikaan. Arvostelutuomareiden kynät piirsivät papereihin kullanhohtoisia numeroita… 20-16, 20-17, 20-16. Messuhallissa syntyi, nousi ja kasvoi huuto, joka huipentui odotettuun kuulutukseen: Voittaja kaikin tuomariäänin Pentti Hämäläinen Suomi.
Äiti oli elättänyt Pentti Hämäläistä ja hänen viittä veljeään kovalla ruumiillisella työllä siitä asti kun isä kuoli talvisodan aattona 1939. Äiti oli kannustanut heitä nyrkkeilemään ja oli seurannut poikiensa harjoittelua salilla kuin valmentaja ikään. Ja kun Pentti Hämäläinen kuulutettiin olympiavoittajaksi, kymmenet vahvat kädet kantoivat pojan katsomoon äitinsä luo, jolle tämä antoi tuoreet voittoruusunsa. Hetki oli liikuttava ja unohtumaton, mutta sitä oli edeltänyt piinaava epätietoisuus: Pentti Hämäläinen vai John McNally, Irlanti? Itävaltalainen pistetuomari antoi äänensä suomalaiselle 60-57, brittien pistetuomari irlantilaiselle 59-58 ja amerikkalainen Peter Schwinger Pentti Hämäläiselle numeroin 60-56. Pentti Hämäläinen oli olympiavoittaja tuomariäänin 2-1.
Sylvi Saimo
Evakkotyttö oli syntyisin maanviljelijäperheestä Jaakkiman Reuskalan kylästä, mistä Sylvi sylivauvana siirtyi perheensä mukana Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemeen isoisänsä Johannes Sikiön omistamalle Ylätepon tilalle. Talvisota vei Saimot evakkoon ja kotikunnaat oli jätettävä lopullisesti 1944. Sylvi Saimo puolusti maataan lottana ja ilmavalvontatehtävissä Suomenlinnassa, Kannaksella, Karhumäessä ja Äänislinnassa. Urheilu oli asemasotavaiheen aikana muodissa, ja talvella 1943 Sylvi Saimo voitti hiihdossa Lydia Widemanin, josta oli tuleva olympiavoittaja. Parhaat vuodet kuluivat molemmilta huomattavasti totisemmissa merkeissä: kyse oli kansakunnan olemassaolosta. Urheiltiin itsenäisyydellä.
Saimot joutuivat evakkomatkalla Laukaan Lievestuoreelle, jossa osoitettiin asuttavaksi kivinen, metsittynyt ja syrjäinen Ala-Raivion tila keskellä korpea. Kukaan muu ei ollut sitä huolinut. Sylvi Saimo melonnasta innostuttuaan haki ja pääsi Vierumäen urheiluopiston pitkälle kurssille sen v. 1947-48 ja voimisteli Suurkisoissa 1947 Hämeenlinnan Tarmon naisjoukkueessa. Huima kehitys tuli kesällä 1948 ja Sylvi Saimo lähti Lontoon olympialaisiin. Kisoista muodostui hänelle pettymys. Oppia Sylvi Saimo kuitenkin ammensi. Heti seuraavana keväänä vesien auetessa melonta alkoi vuorotellen ojankaivuun kanssa. Omat olympialaiset oli se taikasana, joka sulatti maatöissä turtuneen melojattaren ajatukset ja lihakset haaveilemaan viittä hyvää ja kahdeksaa kaunista. Luottamus Sylvi Saimoon ei ollut järin suuri sillä vielä Helsingin olympiakilpaa edeltävänä perjantaina hänet pistettiin karsimaan paikasta Greta Grönholmin kanssa.
Kun Helsingin olympialaisissa Sylvi Saimo loppujen lopuksi pääsi kanoottiinsa hän tiesi syöneensä ruisleipää roimasti enemmän kuin muut, eikä hän ajatellut olevansa jo 37-vuotias. Vaarallisimmalla kilpailijalla Itävallan Gertrude Liebhartilla oli hänelläkin jo kolme vuosikymmentä takanaan. Jo ensimmäisistä vedoista alkaen Sylvi Saimo tunsi onnistuvansa. Hypnoottisen varmasti Saimo kauhaisi viimeisen vetonsa 500 metrin päätteeksi ja tiesi voittaneensa. Eroa Itävallan Gertrude Liebhartiin oli vain neljä kymmenystä, mutta se riitti.
Yhtä reippain ottein Sylvi Saimo ryhtyi ajamaan Keski-Suomen syrjäseutujen asiaa eduskunnassa.
Thorvald Strömberg
Kisan alkumatkalla ruotsalainen oli jäänyt kyttäämään puolen kanootinmitan päähän Thorvald Stgrömbergin ”svallista”. Strömberg harvensi tahtiaan ja silloin Gert Fredriksson hermostui. – Vedä Thorvald, vedä hemmetissä, muut ovat kohta perässä! – Vedä itse kun siellä lahjaksi takana kyttää! Sähisevä vuoropuhelu käytiin ruotsiksi – suomea Torvald Strömberg ei edes osannut. Rannalla henkeään pidättelevät katsojat eivät tienneet keskustelusta mitään. He näkivät vain Strömbergin kanootin, hänen harkitut vetonsa ja hänen niskaansa huokuvan ruotsalaisen melanpyörityksen. Jokainen tajusi, että muut olisivat tässä taistelussa huutolaispoikia.
Yhdeksän kilometriä takana ja tilanne aivan sama: kärjessä Thorvald Strömberg hikinen otsa päättäväisesti kurtussa, perässä Gert Fredriksson luihuna kuin haaskalle aikova sakaali. Viimeisellä kilometrillä jokaisen oli otettava oma rata. Häviävä hetki ja mittelö räjähti vauhtiin. Pyörteet syvenivät ja käsivarret saivat ampiaispiston, selkälihakset pullistuivat ja olivat repiä riekaleiksi trikoopaidan. Rannalla repesi huuto, yleisö huusi kuin henkensä edestä, niin hirmuinen oli kahden viikingin kohtaaminen. Mutta nuo kaksi olivat kuuroja, sokeita, mykkiä, he puhuivat vain lihaksillaan ja kireillä ilmeillään. Enää 500 metriä eikä mitään eroa. Kaksi keulaa samalla tasolla, kaksi kanoottia kuin yhteenliimattuina. Sentti sentiltä putosi ruotsalaiskanootin keula alemmas. Loppuun asti suomalainen repi hurjasti ja tuhkanharmaaksi valahtanut ruotsalainen nytkähteli maaliin kaukana takana. Suomi oli saanut kultaa melonnan kuninkuusmatkalla.
Wires ja Hietanen
Kurt Wires (alk. Virtanen) voitti kultamitalin melonnan K-luokassa sähköasentaja Yrjö Hietasen kanssa 1000 metrillä ja 10 000 metrillä Helsingin olympialaisissa 1952. Kurt Wires oli voittanut hopeamitalin Lontoon olympialaisissa 10 000 metrillä.
Katso Kajakkikaksikko Wires-Hietanen
Helsingin olympialaiset 1952 Wikipedia
Helsingin olympialaiset 1952
http://www.urheiluarkisto.fi/kisat1952/index52.htm
Helsingin Olympialaiset 1952
http://www.mrl.edu.hel.fi/eu/megaevents/Helsinki52.htm
Helsingin olympialaiset 1952 Elävä arkisto
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=3&ag=15&t=164
Lähdeaineisto:
Antero Raevuori: Huippu-urheilun maailma 3 ISBN 951-0-08691-6Helge Nygren – Markku Siukonen: Suuri olympiateos ISBN 951-9466-05-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti