Niin kylmää, että polttaa

Kylmässä sodassa Suomi jäi rintamien väliin. Se oli länsimaa, mutta Neuvostoliiton naapuri ja sen vaikutuspiirissä, ja maan sisällä vaikutti vahva kotimainen kommunismi. Suomen suunnasta kamppailtiin kovaäänisesti turuilla ja toreilla, mutta myös varjoissa otettiin hiljaa yhteen.
Noiden vuosien tarkin peli oli kommunistien, Kekkosen ja Kremlin kolmiodraama. Hymyiltiin näyttämöllä ja lyötiin kulisseissa, ellei toisin päin. Haviteltiin pääsyä valtiosaleihin ja pelättiin luotia niskaan kaukana täältä. Koskaan ei näytetty kaikkia kortteja, mutta joskus puhuttiin kuin leikinpäiten silkkaa raakaa totta.

Suomi palasi virallisesti rauhanaikaan ja täysivaltaisten kansakuntien kirjoihin syksyllä 1947, kun Pariisin rauhansopimus astui voimaan ja sodan päättyessä saapunut liittoutuneiden valvontakomissio poistui. Maailmansodan voittajien yhteistyö veti viimeisiään ja Eurooppa jakaantui kahteen vihamieliseen leiriin, itään ja länteen. Taloudeltaan ja kulttuuriltaan Suomi oli länsimaa, mutta polittisesti ja sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Viimeksi mainittua seikkaa korosti Porkkalan sotilastukikohta pääkaupungin kupeessa. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon jatkusivat vielä vuosia.

Sodan jälkeen valtaan tullut, liittoutuneiden yhteistyötä heijatellut kolmen suuren koalitio - maalaisliitto, sosiaalidemokraatit ja SKDL - oli tiensä päässä, kommunistit menettivät aloitteen ja henkisen yliotteen ja heitä uhkasi eristys. Presidentti J.K. Paasikivelle oli kuitenkin selvää, että Neuvostoliitto ei päästäisi Suomea liukumaan länsileiriin. Luoteinen naapuri sijaitsi liian arassa paikassa. Geopoliittista ongelmaa kärjisti se, että kommunismi nautti Suomessa historilallisten ja sosiaalisten tekijöiden synnyttämää huomattavaa kannatusta. Monissa maissa kommunismi nousi sodan jälkeen suhdanneluontoisesti ja romahti kylmän sodan alkaessa yhtä nopeasti, mutta täkäläiseen maperään se oli juurtunut lujasti.

Kommunistien, Kekkosen ja Kremlin kolmiodraama vaikutti vuosikymmenien ajan maamme kohtaloioihin. Peruskysymykset olivat tuttuja. Miksei Suomesta tullut kansandemokratiaa? Mitä Kekkonen halusi Moskovasta ja mitä sai? Mitä Moskova halusi Suomesta?

Unkarin tie

Itsenäisyyspäivän jälkeinen aamu 1947 ei ollut Yrjö Leinon parhaita. Tilanne oli karkaamassa hallinasta, sekä oma että polittiinen. Koettaessaan jatkosodan aikana henkensä kaupalla johtaa Suomen kommunistista puoluetta tämä absolutisti kasasi sellaiset paineet, että sodan jälkeisinä kosteina vuosina Urho Kekkosen ja muiden oli helppo opettaa Suomen ensimmäinen kommunistiministerei juomaan. Taipumusta vahvisti yhteydenpito liittotuneiden valvontakomissioon ja sen puheenjohtajaan Andrei Zdanoviin, jonka luottomies kolmen suuren hallituksessa oli juuri Leino.

Krapulaakin pahemmin jysähti uutinen, että kansandemokraatit olivat hävinneet kunnallisvaalit ja pahimmin etelän teollisuuskeskuksissa, joissa metallin ammattiliiton vaalitkin oli juuri hävitty.

Kaksi leiriä

Hallitusyhteistyö sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kanssa oli katkolla jo keväällä 1947, mutta vaihtoehdon puutteessa ja ulkopoliittisten seurauksien pelossa Mauno Pekkalan hallitus sai lopulta jatkaa. Sisäisesti se oli rikki. Kesäkuussa 1947 Ville Pessi ja Hertta Kuusinen pyrkivät Stalinin puheille. He suunnittelivat uutta laveaa vasemmistopuoluetta, joka poistaisi SKDL:n ja SkP:n kankean sisäkkäisyyden. Alkuvauhdin uudelle puolueelle antaisi Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyyen ja avunannon sopimus, joka sodan jälkeen oli ollut eri yhteyksissä esillä, mutta aina lykkääntynyt.

Zdanov ennusti, etei Suomessakaan selvittäisi verta vuodattamatta, ja yllytti SKP:n johtajia jyrkentämään linjaa ja tuhoamaan vastustajat, etenkin asevelisosialistien Varjosen ja Leskisen suuntauksen Sdpssä.
Suomi jäi odottavalle kannalle, kun Eurooppa jaettiin kahteen leiriin. Idässä kommunistit vakiinnuttivat kovin ottein valtansa Unkarissa, lännessä heidät heitettiin ulso ranskan ja Italian hallituksista. Yhdysvaltain ulkoministeri George C. Marshall ilmoitti laajasta Euroopan avustusohjelmasta.

Vastapainoksi Marshall-avulle ja Saksan nousulle Stalin päätti koota Euroopan kommunistit entistä paljon tiivimmäksi neuvostojohtoiseksi leiriksi. Kominformin tarkoituksena oli tiivistää "demokraattinen leiri" Neuvstoliiton kontrolliin. Suomi jäi prosessista sivuun. Suomi jäi kylmän sodan rintamien väliin, erikoistapaukseksi.

Tuuli kääntyy

Joulun alla 1947 Suomen tilanne otettiin Moskovassa äkkiä huipputason tarkasteluun, Puolitoista kuukautta pöydällä lojuneet SKP:n ehdostusket tilattiin nyt kiireesti Stalinille ja muille politbyroon jäsenille. Leino ja Hertta Kuusinen kutsuttiin paikalle. Päällimmäisen huolenaiheena olivat seuraavat vaalit. Pariskunta lupasi suoralta kädeltä paremman tuloksen kuin kunnallisvaaleissa. Vaikka Mauno Pekkalan hallituksen voimat olivat lopussa ja henki haihtunut, kommunistit halusivat pitää sen pystyssä vaaleihin saakka.

Heti kun uudenvuosen vietosta oli selvitty Zdanov otti pariskunnan vastaan 2. tammikuuta 1948. Zdanov näki Suomessa amerikkalaisvaaran. Hän epäili, että Yhdysvallat ahmaisi Suomen luottojen avulla. Zdanov arvosteli Suomen kommunistien toimintaa hallituksessa. Zdanov tarjosi esimerkiksi Unkaria. Kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov nimitettiin Neuvostoliiton Suomen suurlähettilääksi.

Neuvostotiedustelun , Valpon ja SKP:n jokin suppea piiri valmisteli oikeiston salahankkeen tukahduttamisen nimissä pidätyksiä, joiden uskottiin johtavan kommunisteille edulliseen käänteeseen. Ajatuksena ei ollut klassinen vallankaapapaus, jossa ulkopuolinen vallantavoittelija kukistaa hallituksen, vaan valtion huipulla jo vahvoissa asemissa olleen osapuolen yritys saada aikaan vielä yksi ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä. Se aiottiin panna toimeen ikään kuin valtiojohtosiesti, oikeaoppisen stalinislaisen "vallankumouksena ylhäältä".

Leinon sijasta avainhahmoksi nousi valtuuskunnan maalaisliitolainen jäsen Urho Kaleva Kekkonen, joka tapasi yhteysmiehensä Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) ja Mihail Kotovin. Kekkosen suhde ulkomaantiedusteluun oli peräsin syksyltä 1944, jolloin Sinitsyn saapui Helsinkiin ja tutustui Kekkoseen välirauhan aikaisen kontaktinsa Kustaa Vilkunan (Ahti) välityksellä. Kekkosen ja neuvostotiedustelun suhteet kohenivat, kun yhteyttä ryhtyi heinäkussa 1947 hoitamaan Mihail Kotov. KGB:n ja Sinistsynin muut agentit olivat Anna eli Hella Wuolijoki, joka muissa tiedoissa esiintyy nimellä runoilija. Wuolijoki aloitti yhteistyön jo vuonna 1939. Asianajaja on KGB:n agentti Reinhold Svento. Hän tunsi eduskunnan valiokuntien tilanteen 1941 ja tapaili Paasikiveä ja oli vuoden 1945 hallitusneuvotteluissa. Kreivi oli KGB:n agentti Cay Sundström. Hän kävi lähetystän vastaanotoila 1939. Hän on ollut luottamuksellinen lähde jo vuodesta 1939. Mooses oli KGB:n agentti Eero A.Wuori. Hän toimi vuodesta 1940 lähtien ja oli moottorina Mannerheimin syrjäyttämishankkeessa. Munkki oli KGB:n agentti Mauno Pekkala. Tapasi Paasikiveä ja liikkui Tannerin lähipiirissä.
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keksinäisestä avunannosta allekirjoitettiin Moskovassa 6. huhtikuuta 1948.

Vaalit ratkaisevat

Heinäkuun alkupävinä 1948 toimitettiin normaalissa järjestyksessä valtiolliset vaalit, joissa SKDL kärsi murskaavan tappion. Presidentti J.K. Paasikivi antoi 24. heinökuuta 1948 hallituksen muodostamistehtävä sosiaalidemokraattien K.A.Fagerhomille, joka kariutti neuvottelut kansandemokraattien kanssa melkein samana tien vedoten näiden suuriin vaatimuksiin. Paasikivi nimitti sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallituksen 29. heinäkuuta 1948.

Nopeus vaati myös maalaisliiton jättämistä ulkopuolelle, mihin myötävaikutti eduskuntaryhmän puheenjohtajan Juho Koiviston siipi, motiivinaan kommunistien pudottaminen. SKDL ja maalaisliitto jäivät oppositioon, kun taas oikeisto tuki SDP:n hallitusta. Valpon lakkautusta ryhdyttiin pohtimaan.

SKP:n poliittinen jaosto kokoontui 11. elokuuta 1948 laatimaan toivomuslistaa Moskovaan. Hallituksen kaato-operaatiossa oli kolme ainesosaa: neuvostolähetystän yritys hankkia maalaisliiton ja muidenkin tukea, neuvostohallituksen nootit Suomelle ja lopulta SKDL:nbvälikysymys ulkopolitiikasta. Lähettiläs Grigori Savonenkov kutsui 4. syyskuuta 1948 lounaalle eduskunnan puhemiehen Urho Kekkosen, joka kertoi presidentti Paasikiven ja SDP:n nopeuden yllättäneen maalaisliiton.
Neuvostodiplomaatit saiva havaita, että kriisitilanteessa maalaisliittolaiset eivät halunneet hyökätä hallituksen kimppuun. Fjodorov, Sysojev tapasivat 21. lokakuutta 1948 Kekkosen ja Niukkasen. Sukselaista ei enää huolittu mukaan.

Kemin vuosi

Elokuussa 1949 jännitys purkautui ja komministit iskivat voimalla yhteen valtiovallan ja sosiaalidemokraattien kanssa, Keimin mieleinosoitus 18. elokuutta 1949 johti Lautiosaaressa lakkolaisten ja poliisin nujakkaan ja konetuliaseiden käyttöön. Kaksi työläistä sai surmansa.
Kun Hella Wuolijoki joutui kesäkuussa eroamaan Yleisradin pääjohtajan paikalta, lähettiläs Savonenkov halusi esittää vastalauseen. Neuvostoliiton ulkoministeriö ei kuitenkaan suostunut puuttumaan Suomen sisäiseen asiaan.
Maaliskuussa 1949 SKP:ssä voimistui keskustelu suurlakosta. Lakkohankkeita mutkisti Neuvostoliiton toisenlainen intressi, häiriöttömät sotakorvausasiat. Kremlin Suomen-politiikka jyrkkeni Keimin tapahtumien jälkeen.

Lähdeaineisto: Kimmo Rentola Niin kylmää, että polttaa ISBN 951-1-14497-9