Juri Komissarov on kirjoittanut kirjan Suomi löytää linjansa. Kirja perustuu neuvostoliittolaisten historijoitsijoiden näkemykseen Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Kirja perustuu Neuvostoliitossa ilmestyneiden J.Ambartsumovin, A.Vasiljevin, J. Iljinskin, M. Korosen, V. Petrovin, N. Petrovin, V. Pohlenbkinin, I. Rozdorovitznyn, V. Federovin ja V. Holodkovskin tutkimuksiin. Kysymys on siis venäläisen historiantutkimuksen linjasta Suomen ja silloisen Neuvostoliiton suhteisiin.
Lokakuun synnyttämä itsenäisyys
Neuvostotasavallan 55. päivänä ja uuden vuoden 1918 aattona vähää ennen keskiyötä kansankomissaarien neuvoston asianhoitaja V.D.Bonts-Brujevits luovuttaa kansakomissaarien neuvoston asetuksen Suomen tasavallan valtiollisen itsenäisyyden tunnustamisesta lähestystölle. Tuon historiallisen asiakirjan ensimmäinen allekirjoitus on kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan V.Uljanovin (Lenin). Suomen senaatin lähetystö poistuu vielä samana yönä Helsinkiin tuodakseen viestin, että bolsevikkihallitus on ensimmäisenä maailman hallituksena tunnustanut Suomen tasavallan itsenäisyyden.
Suomen porvaristo kiinnitti katseensa keirilliseen Saksaan, jonka se halusi nähdä paitsi Suomen itsenäisyyden takaajana myös olemassaolevan yhteiskuntarakenteen säilymisen takaajana, pelastajana "uhkaavalta vallankumoukselta". Neuvosto-Venäjän jälkeen Ruotsi, Ranska, Saksa, Tanska, Norja tunnustivat Suomen itsenäisyyden, myöhemmin vuonna 1919 Yhdysvallat ja Englanti.
Työväen vallankumous ja kansalaissota Suomessa
21.2.1918 Saksan hallitus ilmoitti Svinhufvudille, että ylin johto oli päättänyt lähettää Suomeen joukkoja, joita tarvittiin sotaan "punaista anarkiaa" vastaan.
7.3.1918 allekirjoitetut Saksan ja Suomen väliset sopimukset saattoivat Suomen talouselämän riippuvaiseksi Skasan imperialismista ja edellyttivät Suomen armeijan siirtoa Saksan valvontaan. Keisarillisen Saksan puututtua aseellisesti asiohin Suomen porvariston pyynnöstä Suomen työväen vallankumous tukahdutettiin. Ja kun kansalaissota päättyi, saksalaiset sotilasosastot ja useat sotalaivat jäivät Suomeen ja miehittivät kaikki strategiset kohteet.
Pyrkimys muuttaa Suomi Neuvosto-Venäjää vastaan käytävän taistelun etuvartioksi osui yksiin myös taantumukselliseten suomalaisten piirien pyrkimysten kanssa. Näillä piireillä oli suunnitelma hankkia Saksan voiton avulla itselleen Neuvosto-Venäjälle kuuluvia alueita. Siitä huolimatta että valkokaartilaiset vapaaehtoisosastot kärsivät tappion hyökätessään Neuvosto-Karjalaan keväällä 1918, suomalaiset taantumukselliset piirit suunnittelivat edelleen hyökkäämistä Neuvosto-Venäjälle ase kädessä.
Yhdysvallat ja Entente yrittävät saada Suomea hyökkäämään Pietariin
Yhtä suuri vaara kuin keisarillinen Saksa oli nuoren Suomen tasavallaan itsenäisyydelle Yhdysvallat ja imperialistinen Entente. Ententen ensimmäisellä retkellä Neuvosto-Venäjälle oli Judenitsille ja Suomelle annettu huomattava osa. Judentsin hyökkäyksen tavoite oli Pietarin valtaus. Pääisku aiottiin kaupugille antaa Narvan alueelta valkokaartialisen pohjoisen armeijakunnan ja Eestin porvarillisen hallituksen joukkojen voimin ja Suomen joukkojeen tukiessa sotatoimia.
Huhtikuun lopulla 1919 kaksituhantinen suomalainen valkokaartilaisosasto - niin sanottu Aunuksen vapaaehtoisameija - joka toimi kosketuksessa englantilaisiin joukkoihin, tunkeutui Neuvosto-Venäjän alueelle. Puna-armeijan yksiköt pysäyttivät kuitenkin pian tämän hyökkäyksen.
Suomen kansa yritettiin uudelleen vetää seikkailuihin Neuvosto-Venäjää vastaan syksyllä 1919, jolloin Judenits aloitti toisen hyökkäyksensä Pietaria vastaaan auttaakseen Denikiniä, joka oli siirtynyt hyökkäykseen etelärintamalla. Suomen hallitus, jolla tuolloin oli 60 000 miehen armeija uudenaiksine aseineeen, joutui ankaran painostuksen kohteeksin Judenitsin, USA:n, Englannin ja erityisesti Ranskan diplomaatti- ja sotilasedustajien samoin kuin Mannerheimin taholta. Ententen ei onnistunut kuitenkaan tälläkään kertaa saada Suomea mukaan Pietariin suuntatuvalle retkelle. Marraskuun lopulla 1919 Judenitsin armeija tuhottiin kiivaiden taistelujen jälkeen Pietarin edustalla.
Huhtikuussa 1920 alkaneissa aseleponeuvotteluissa selvisi, että Suomi esitti edelleenkin useita vaatimuksia, mm. alueellisia. Suomen hallitus yritti saada paperille "oikeutensa" ratkaista Itä-Karjalan väestön ja alueen kohtaloa koskeva kysymys. Neuvostohallitus hylkäsi päättävästi tämän yrityksen korostamalla sitä, että mikään sopimus tai kansainvälinen sitoumus ei edellytä Suomen hallituksen poliittista mielenkiintoa Itä-Karjalaa kohtaan eikä voi pakottaa Venäjän hallitusta suostumaan Suomen hallituksen kanssa minkäänlaisiin neuvotteluihin tällä alueella.
13. elokuuta 1920 Neuvosto-Venäjä ja Suomi somivat aselevon ja 14. lokakuuta 1920 rauhan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen rauhansopimus astui voimaan 31.12.1920.
Jälleen eri leireissä
Suomen poliittisessa elämässä saavutti vankan aseman Akateeminen Karjala-seura, joka virallisestikin asetti tavoitteekseen suomalaisen rodun herruuden Pohjois-Euroopassa ja kaikkien suomensukuisten kansojen sulattaminen yhteen Baltian ja Uralin välisellä alueella. Armeija ja suojeluskunta kasvatettiin äärimmäisen kansalliskiihkoisessa hengessä. Vuonna 1923 hajotettiin laillinen Suomen sosialistinen työväenpuolue ja sen lehdet lakkautettiin. Sadat puolueen aktiivijäsenet - joukossa kansanedustajiakin - vangittiin. On merkille pantavaa, että Lapuan liike, joka alun alkaenkin sai neuvostavastaisen värityksen ja keskittyi luomaan "Suur-Suomen aina Uralille saakka", sai tukea sellaisillasilta suomalaisilta valtiomiheiltä kuten pääministeri P.E. Svinhfvudilta ja marsalkka C.G. Mannerheimiltä.
Suomessa syntyi ja toimi sellaisia äärinationalistisia liikkeitä kuten Akataeeminen Karjala-seura, Lapuan Liike ja vihdoin itsenäiseksi poliittiseksi puolueeksi järjestäytynyt ja kokoomuspuolueeseen nojautuva IKL, jotka ideoloigisilta kasomuksiltaan olivat hyvin lähellä fasisimia.
Neuvostoliitto teki uuden vakvan yrityksen normalisoida suhteet vuoden 1936 lopussa ja vuoden 1937 alussa. Neuvostoliitto oli useaan otteeseen ehdottanut, että pohdittaisiin Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden ongelmia vastaavalla poliittisella tasolla. Pääministeri Hackzell vastusti kutsua vierailla Neuvostoliitossa.
Hitlerin varjo Suomen ylä
Kesäkuussa 1937 vietettiin Mannerheimin 70-vuotispäivää, jolle saapui kenraali von Falckenhorstin johtama saksalainen valtuuskunta. Kun vuonna 1938 vietettiin saksalaisten ja valkosuomalaisten joukkojen Helsinkiin tulon 20-vuoitisjuhlaa, Suomeen saapui amiraali Bastia, kenraali von der Goltz sekä kenraali Brandstainin johtama suuri sotilasvaltuuskunta. Suomen ja Saksan välisten suhteiden läheisyyestä todisti kummankin maan vakoilu- ja vastavakoiluyhteistyö. Saksan Gestapo ryhtyi kiinteään yhteistoimintaa Suomen etsivän keskuspoliisin kanssa. Suomalaiset lehdet kirjoittivat avoimesti, ettei Suomella ollut saksalaisten edessä mitään salaisuuksia.
Aseellinen selkkaus vuosina 1939-1940
Sotaselkkasu Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939-1940 oli enää pilkku i:n päällä, looginen seuraus Suomen hallituksen keskeyttämistä neuvotteluista Neuvostoliiton kanssa. Siinä oli tulos Suomen ulkopoliittisen johdon haluttomuudesta ratkaista keskinäisen turvallisuuden ongelmia rauhallista tietä. Ne olivat looginen seuraus porvarillisen Suomen ja johtavien länsivaltojen koko neuvotostovastaisesta politiikasta 1930-luvulla.
Neuvsotoliiton ja Suomen valinen selkkaus olisi voitu vuonna 1939 välttää, jos silloinen Suomen hallitus olisi todella harjoittanut politiikkaa, joka vastaa koko kansan kansallisia etuja, eikä pyrkinyt miellyttämään lännen imperiallistisia valtoja, jotka pyrkivät tekemään Suomen alueesta sotilaallisen sillanpääaseman Neuvostoliittoa vastaan.
Käänne rauhaan, luottamukseen ja yhtiestyöhön alkaa
Tammikuussa 1943 tunnettu lehtimies Pekka Peitsi ( Urho Kekkosen salanimi) totesi maassa voimistuvat mielialat, että Suomen tulevaisuus ei ole taattu ja että se on täysin riippuvainen maan ulkopolitiikan taitavasta hoitamisesta.
Suomessa herättivät suurta huomiota Kekkosen puheet kansanedustajana syksyllä 1943. Niissä hän esitti kysymyksiä, joiden ratkaisusta Suomen tulevaisuus riippui. Puhuessaan maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa lokakuun 14 päivänä hän korosti sitä, miten välttämätöntä oli saada aikaan Suomen ja Neuvostoliiton välinen luottamus.
Kekkkonen muotoili Suomen ulkopoliittisen linjan tarkistamisen 7. joulukuuta 1943 Ruotsin valtiopäivätalossa pitämässään puheessa, jossa Suomen porvarillisen puolueen edustaja ensi kerran julkisesti analysoi mahdollista Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitystä: "Neuvostoliitto jää sodan päätyttyä suurvallaksi. Sille seikalle, että olemme suurvalta on rajanaapurimme emme mahda mitään:"
Paasikivellä ja Kekkosella oli merkittävä osuus Suomen uuden linjan luomisessa. Näin kirjoitti Juri Komissarov.
Lähdeaineisto: Jusi Komissarov Suomi löytää linjansa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti