Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta

Teologian tohtori ja professori Jouko Sihvo on kirjoittanut kirjan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta. Teon on pääosin tekijän omiin haastatteluihin perustuva kuvaus inkeriläisten kohtalosta 1930-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Stalinin vainoissa inkeriläiset häädettiin historiallisilta asuinsijoiltaan ja samalla yritettiin tuhota heidän uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa. Järkyttävät kertomukset pitkiltä karkoitusmatkoilta ja työleireiltä kertovat karua kieltään yrityksistä hävittää kokonainen kansa.

Kärsimyksistään ovat kertoneet ne ihmiset, jotka ovat kaikesta selviytyneet. Inkeriläisiä on kirjan mukaan karkoitettu Kuolaan ja Keski-Asiaan 18 000 vuosina 1929-1931. Argankeliin, Novgorodiin ja Vologdan alueille inkeriläisiä karkotettiin 27 000 vuosina 1934-1937. Stalinin vainoissa teloitettiin eri aikoina 13 000 inkeriläsitä. Obin, Jenisein ja Lenan varsille Siperiaan evakuoitiin 30 000 inkeriläistä. Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläsistä vuosina 1943-1944. Heistä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000 henkeä, jotka joutuivat Jaroslavlin, Kalinin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikolukin alueille. Miten kaikki tapahtui? Siihen antaa vastauksen professori Jouko Sihvon kirja. Kirjassa on todistajien kertomukset asioista.

Kollektivointi, karkoitukset, terrori ja ateismi

Pakkokollektivointi tarkoitti yksityistilojen maiden, karjan ja maatalouskoneiden luovuttamista perustettaviin kolhooseihin ja sovhooseihin. Tämän toiminnan tieltä tuli ensimmäiseksi hävittää vauraiden ja keskivarakkaisen talonpoikkien luokka eli kulakit. He joutuivat luopumaan myös kodeistaan ja taloistaan ja monet karkoitettiin pois kotiseudultaan. Vasta 1990-luvun alussa tiettyjen arkistojen avautumisen myötä tämän mutkikkaan ja dramaattisen prosessin eri puolet alkoivat selvitä objektiivisuuteen pyrkivälle tutkimukselle.

Pakkokolehtivisoinnin tavoite oli sisällytetty ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan. Stalinin tarkoitus oli nopeasti vuosina 1930-1931 tuhota kulakkien luokka. Tavoitteen saavuttamiseksi ei kaihdettu väkivaltaa, vainoja eikä karkoituksia.
Inkeriläisten asuttamat paikkakunnat ja kylät eri puolilla Inkerinmaata olivat tyypillisiä talonpoikaisyhdyskunta. Lähes 95 prosenttia inkeriläisväestöstä sai vuonna 1926 toimeentulonsa maataloudesta.

Luterilaisen kirkon tuhoaminen

Uskonnon ja kirkkojen asema oli 1930-luvun Neuvostoliitossa erityisen vaikea. Inkerin luterilaisten kirkkojen sulkeminen alkoi vuonna 1931. Viimeiset kirkot suljettiin vuosina 1937-1938. Yksi poikeus oli Kelton kirkko. Vaikka sen viimeinen pappi Aleksanteri Korpelainen vangittiin elokuussa 1937, kirkko sai olla seurakuntalaisten käytössä elokuuhun 1939. Vaino kohdistui ankarana luterilaiseen kansankirkkoon ja sen palvelijoihin.

Suuren terrorin aikana vangittiin viisi seurakunnanhoitajaa. Aleksanteri Korpelainen vangittiin syksyllä 1937 ja hän kuoli vankilassa. Antti Jaatinen vangittiin 1937 ja hän katosi. Simo Penna vangittiin 1931 ja hän pääsi vapaaksi 1937. Sitten hänet vangittiin uudestaan ja hän kuoli vankilassa 1938. Pekka Brax oli vangittuna kolme kertaa ja syyskuussa 1937 hänet vangittiin neljännen kerran ja sille tielle hän katosi. Iisakki Virranen pidätettiin vuoden 1937 lopussa ja seuraavan vuoden alussa hänet karkotettiin Siperiaan.

Toimenpiteet kielen ja kansallisuuden tuhoamiseksi

Inkeriläsivähemmistön kansallinen asema alkoi toden teolla heiketä 1930-luvun alussa. Suomen kieli ja suomenkielinen kulttuuri joutuivat vuonna 1937 yhtä rajun bolsevikkihyökkäyksen kohteeksi kuin uskontokin. Suomenkielinen lehdistö joutui kokonaan lakkautettavaksi. Laajalevikksin sanomalehti oli Vapaus, jolla oli yli 7000 tilaajaa. Tehokkaimpia vähemmistöjen sulauttamiskeinoja enemmistöön oli kansalliskielisten koulujen muuttaminen venäjänkielisiksi.

Vuosien 1937-1938 terrorin kohteena

Inkeriläisten pakkokolehtivointi ja siihen liittyneet vangitsemiset, pakkotyötuomiot, karkotukset ja kulakkien järjestelmälliset tuhoamiset sekä rajavyöhykkeen tyhjentäminen inkeriläisistä saivat jatkokseen järjestelmällisen terroritoiminnan vuosina 1937-1938.
Stalin allekirjoitti 30.7.1937 erittäin yksityiskohtaisen käskyn, jonka mukaan valtion turvallisuusmiehet määrättiin "aloittamaan elokuun 5. päivästä 1937 kaikissa tasavalloissa, aluepiireissä ja alueilla entisten kulakkien, aktiivisten neuvostovastaisten aineisten ja kriminaalirikollisten rankaisuoperaatio". Rangaistavista vihamielisimmät tuli "vangita viipymättä ja teloittaa ampumalla". Kaikki muut vihamieliset ainekset oli vangittava ja passitettava leireille ja vankiloihin 8-10 vuodeksi.

Toisen maailmansodan riepoteltavana

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon kesäkuun 22. päivänä 1941 ja suomalaiset liittyivät sotaan 25.6.1941 saksalaisten rinnalla. Tarkoitus oli evakuoida väestö saksalaisten hyökkäysten tieltä, mutta aika ei riittänyt siihen. Neuvostoliiton sisäasiain komissaari Berija antoi 30.7.1941 määräyksen saksalaisten ja suomalaisten siirrosta Leningradin alueelta Kazakstaniin. Kaikkiaan 88 700 suomalaista ja 6 700 saksalaista päätettiin siirtää Kazagstaniin. Päätöstä e ehditty toteuttaa kuin pieneltä osin. Marraskuussa 1941 suomalaisille oli annettu määrä poistua 48 tunnin kuluessa. Saksalaisten miehittämälle alueelle jäi 65 000 suomalaista ja piiritysrenkaan sisälle jäi 30 000 inkeriläistä.

Inkeriläisten karkottaminen Leningradista osoittautui kohtalokkaaksi erityisesti lapsille ja ikääntyneille. Matka Laatokan rannalta Siperian keskiosiin kesti suurin piirtein kuukauden päivät. Sen aikana kuolema niitti runsaasti satoa, sillä nälkiintyneet ja jo lähtiessään heikkokuntoiset ihmiset eivät kestäneet täyteen ahdettujen härkävaunujen epäinhimillisä oloja.

Siirtäminen Suomeen

Inkeriläisten siirtämisestä Suomeen ja takaisin Neuvostoliittoon on olemassa runsaasti tietoa. Asiasta on julkaistu kaksi varsin perusteellista tutkimusta. Ne ovat Erkki Tuulen kirja Inkeriläisten vaellus (1988) ja Pekka Nevalaisen väitöskirja Inkeriläisten siirtoväki Suomessa 1940-luvulla (1990). Kymmenientuhansien ihmisten siirtäminen ensin maakuljetuksin Inkeristä Viroon ja sieltä meritse Suomeen sodan olosuhteissa kolmen maan viranomaisten yhteistyönä oli melkoinen suoritus. Varsinaiset maakuljetukset Suomeen siirtämistä varten tapahtuivat Hatsinasta Tallinnan kautta Paldiskiin junalla ja merikuljetukset sieltä Hankoon ja muihinkin satamiin, kuten Turkuun ja jopa Raumalle. Inkeriläisten Suomeen siirroon edellytyksenä oli vapaaehtoisuus.

Inkeriläisten siirtämisessä Suomeen oli kaksi erilaista vaihetta. Ensimmäinen vaihe perustui vapaaehtoisuudelle ja se tapahtui maaliskuusta lokakuuhun 1943. Ensimmäinen laivakuljetus lähti Paldiskista 29.3.1943,
Toinen siirtovaihe alkoi välittömästi ensimmäisen päätyttyä ja se perustui saksalaisten evakuointimääräykseen. Määräyksen mukaan kaikkien siviilien oli lähdettävä kodeistaan Inkeristä ja mentävä Viron kautta Suomeen tai sitten Saksaan.

Oman ryhmänsä Suomeen siirrettävistä inkeriläisistä muodostivat Saksaan töihin viedyt nuoret työkykyiset henkilöt. Heidän olosuhteensa olivat aika kurjat. Heitä tuotiin Saksasta Suomeen vähän yli 2000 henkilöä.

Inkeriläistä siviiliväestöä siirrettiin Suomeen 29.3.1943 - 17.6.1944 yli 63 200 henkeä. Enimmillään inkeriläiset toivat noin 35 0000 henkilön lisäyksen Suomen työmarkkinoille.

Neuvostoliittoon takaisin

Neuvostoliiton saneli ankarat välirauhan ehdot 19.9.1944. Inkeriläisten kuljetukset takaisin Neuvostoliittoon tapahtuivat aikavälillä 5.12.1994 - 15.1.1945. Ihmiset koottiin ensin varta vasten suunniteltuihin kokomaiskeskuksiin, joita oli ympäri maata 21 paikkakunnalla. Jaroslaviin sijoitettiin 22 000 henkeä, Kaliniin 14 000, Pihkovaan 6 000, Novgorodiin 10 000 ja Velikolukiin 7 000. Sodan päättyessä toukokuussa 1945 Inkerin kansa oli hajoitettuna eri puolille suurta Neuvostoliittoa.

Lähdeaineisto Jouko Sihvo Inkerin kansa 60 kohtalon vuotta ISBN 951-31-1872-X