Suomi ajautui 90-luvun alussa lukuisten talouspoliittisten virheiden seurauksena todellisen massatyöttömyyden kurimukseen. Menetimme kansatuotteestamme 1991-93 noin 13 %. Tällainen pudotus on syvin mitä yksikään teollinen valtio on rauhanomaisissa oloissa kokenut. Tehdasteollisuutemme osuus putosi bruttokansantuotteesta reilsuti alle 20 %:n. Hieman ironisesti voitaisiin sanoa, että kaikki taloutemme tilaa osoittavat käyrät laskivat kuin lehmän häntä, paitsi yksi käyrä. Se suorastaan lähti raketinomaiseen nousuun ja ampasi 20 %:in. Käyrä kuvasi työttömyyden kehitystä. Työttömyydestä oli tullut yhteiskuntamme suurin ongelma. Tästä lähes jokainen asiantuntija on samaa mieltä, mutta siihenpä tuo yksimielisyys sitte loppuikin.
Suomeen oli luotu 70-luvun puolivälistä lähtien hyvinvointivaltion lainsäädäntö, joka perustui olettamukseen, että kansantuote kasvaa ikuisesti 3,5 %:n vauhdilla ja sillä voidaan hyvinvointivaltion tulonsiirrot kustantaa. Kukaan ei epäillyt sellaisen päivän joskus tulevan, että työttömien armadasta tulisi todellinen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden uhka. Un eduskunta esimerkiksi sääti ansiosidonnaisuuden työttömyysturvaan, oletettiin, että hetkellisesti meillä saattaisi olla 150 000 työtöntä.
Vanhempien suomalaisten muistikuvissa oli eräänlaisena painajaisena 30-luvun lamavuodet ja niiden aikana jopa ruokaa ja työtä kerjäävät kulkurit. Kaupungeissa annettiin työttömille ruokaa soppakanuunoista. Työttömyyden varalle ei ollut minkäänlaista sosiaalista suojaverkkoa. Työtön tuli välittömästi ”lainuojattomaksi” ja tuo ilmiö näkyi katukuvassa.
Massatyöttömyys ylitti nelinkertaisesti eduskunnan pahimmatkin arviot. Olivatpa jotkut sitäkin mieltä, että todellinen työttömyys Suomessa ylitti 700 000 ja olisimme siten olleet EU-maiden toiseksi pahimmassa työttömyystilanteessa Espanjan jälkeen. Suomessa ei kuitenkaan työttömyys purkautunut yhteiskunnallisena levottomuutena, koska työttömyyskorvaukset vaimesivat ”puukot ja puntarit”. Tilanne kuitenkin näkyi ja tuntui valtion taloudessa. Suomi oli lähes velaton maa ajautuessaan lamaan. Valtiolla oli velkaa ainoastaan vähän yli 50 miljardia markkaa. Laman alkaessa 1991 valtion tulot ja menot olivat tasapainossa elin noin 140 miljardissa markassa. Työttömyyden pahetessa menot kasvoivat räjähdysmäisesti ja niinpä jo vuoden 1992 lopulla ne ylittivät 200 milljardia markkaa, kun samanaikaisesti tulopuoli oli pienentynyt 130 miljardiin markkaan. Valtiontaloudessa nettorahoitustarve oli huikeat 80 miljardia markkaa. Valtion räjähdysmäinen velkaantuminen herätti muitakin kuin valtionvarainministeri Viinasen, jonka ikävänä velvollisuutena oli toimia ilon pilaajana, kun hän jatkuvasti joutui muistuttamaan suomalaisia siitä, että valtion velkaantumisesta on tulossa todellinen uhka taloudelliselle hyvinvoinnille. Siitä huolimatta eduskunnassa asusti suurehko ”sosiaalitanttojen” joukko, joka kaiken aikaa saarnasi sosiaalietujen lisäämisen puolesta.
Työttömyyden kustannukset nousivat yli 30 miljardin markan. Jos massatyttömyyttä ei siis saataisi kuriin, ei saataisi kuriin valtion velkaantumistakaan. Tämä sanoma oli selvinnyt meille kristallinkirkkaana rakentaessamme TV-dokumentin talousohjelmaa.
Valtion taloutta koskevassa keskustelussa oli hämäävää, että valtionvarainministeri ikään kuin virkansa puolesta oli ainoa, jonka tehtävänä oli muistuttaa lähenevästä uhasta. Muiden poliittisen vallan huipulla olevien kannaotoista huokui kuitenkin loputon optimismi. Minule tulikin sellainen käsitys, että valtion korkeat virkamiehetkin syyllistyivät tilanteen vakavyyden vähättelyyn. Mikkelissä on pitkään pidetty kesäkuun puolessa välissä Mikkeli-kesäpäivät, joiden aihepiiri on liittynyt työnantaja- ja työntekijäsuhteisiin. Yritysten henkilöstöpolitiikasta vastaavat johtajat ja runsas ay-aktivistien joukko täyttää Mikkelin konserttisali Mikaelin tilat.
Keällä 1993 piti yhden pääesitelmistä silloinen budjettipäällikkö Raimo Sailas. Hän totesi, että valiton velkaantuminen saadaan hallintaa vuonna 1996, jolloin velka tulee olemaan noin 340 miljardia markkaa. Pidin itsekin yhden esitelmän ja minulla oli tilaisuus keskustella Sailaksen kanssa hänen näkemyksistään. Totesin, että hänen esittämänsä ennuste tuntuu liian optimistiselta, koska työttömyyttä ei pystytä alentamaan siinä määrin, että velkaantuminen saataisiin pysyäytetyksi 340 miljardiin markkaan. Hänen käsityksensä oli, että olen toivoton pessimisti.
Vuoden 1996 lopussa valtion velka oli noin 403 miljardia markkaan ja jos markka ei olisi niin paljon vahvistunut kuluneina vuosina, samalla markan ulkoisella arvolla kuin tilanne oli 1993, valtion velka olisi ollut reilusti yli 420 miljardia markkaa. Mielestäni Sailas syylistyi ongelmien vähättelyyn.
Valtaosa kansanedustajista ei ilmeisesti ymmärtänyt, että valtion velkaantumisen nopeus, verotuksen ankaruus ja massatyöttömyyden samanaikaiset kustannukset tekivät Suomesta haavoittuvan kansantalouden. Hallitus oli koko toimintakautensa viestittänyt, että työttömyyys on hallinnassa ja tavoite, työttömyyden puolittuminen , olisi saavutettavissa vaalikauden loppuun mennessä. Vuodenvaihteessa 1996-97 tuli hallitukselle kuitenkin huonoja uutisia, kun joulukuussa 1996 työttömien määrä nousi noin 40 000 ja työttömyyskortistossa olleiden noin 467 000 lisäksi työttömyyskoulutuksessa oli noin 128 000 eli kokonaistyöttömyys oli lähes 600 000. Lisäksi ennenaikaiselle työttömyyseläkkeelle oli siirretty noin 50 000 henkilöä, jotka hekin tulivat julkisen rahoituksen rasitteeksi, joskin kaunistivat virallisia työttömyyslukuja, Tavalliselta suomalaiselta ja työttömältä alkoi usko hiipua hallituksen kykyyn ratkoa kansantaloutemme kalvavaa ongelmaa.
Lähdeaineisto: Heikki Urmas Uhrina työtön ISBN 951-20-5344-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti