Talvella ja keväällä 1996 Suomeen alkoi syntyä uusi ilmiö: ulkopoliittinen oppositio. Ongelmana oli se, että oppositiokantoja esitettiin sekä virallisessa parlamentaariseea oppositiossa että hallituksen omissakin riveissä. On vaikea osoitta täsmällisesti mitään syytä, miksi ulkopoliittinen tyytymättömyys ryöpsähti nimenomaan talvella 1996. Toisaalta keskustelua voitiin pitää merkkinä olosuhteiden muutoksesta. Mutta ei voitu sulkea pois sitäkään, että helmikuussa julkistetut presidenttigallupit rohkaisivat oppositiolaisia liikkeelle. Ne osoittivat Ahtisaaren kannatuksen juuttuneen vuoden 1994 asemiin. Presidenttilisää ei numeroista löytynyt. Tämä nosti tunnelmat monissa entisissä ja uusissa kampanjatoimistoissa; ulkopolitiikkaan alkoi tulla sisäpoliittisia aineksia.
Presidentti teki alkutalvesta monia vierailuja, kuten valtiovierailun Liettuaan 16.-17. tammikuuta, ja puhi kunniavieraana Euroopan neuvoston yleiskokouksessa Strassbourgissa 24. tammikuuta. Helmikuun 7.-9- päivänä Ukrainan presidentti Leonid Kutsma teki virallisen vierailun Suomeen. Tässä yhteydessä Helsingissä koettiin lyhyt huippudiplomatian hetki: Yhdysvaltaina ulkoministeri Warren Christopher tapasi venäläisen virkaveljensa Jevgeni Primakovin Suomen pääkaupungissa. Esillä oli NATO:n laajennus: Venäjä vastusti laajennusta, mutt Christopher ilmoitti Yhdysvaltain sitoutuneen sotilasliiton laajennukseen ”asteittain ja avoimesti”. Tarkoitus oli , että NATO:a laajennettaisiin jatkossa ”Helsingin hengessä”. Huipputapaaminen oli suurlähettiläs Derek Shearerin ansioita ja oivallus.
Mutta sitten toteutui jonkinlainen tiedostuskatastrofi. Maaliskuun 9.-14. päivinä Ahtisaari teki vienninedistämismatkan Perisanlahdelle. Matkalle osallistui 17-henkinen korkeantason liikemiesvaltuuskunta. Matka loppupuolella presidentti tapasi Egyprin presidentin Hosni Mubarakin. Vierailu oli periaatteessa avaus uusille ja kasvaville Lähi-idän markkinoille ja piti Suomen presidentin mukana Lähi-idän dipolomatiassa. Mutta Suomeen välittynt kuva oli jotain muuta. Television Iltalypsy sai kestoaiheen: arabeja kättelevä ”Ähläm” iskotettiin kansalaisten sielunmaisemaan. Jatkuvasti matkalla oleva presidentti kuvattiin omasta maastaan vieraantuneeksi matka-Maraksi.
Voidaan snaoa, että mitä todennäköisimmin helmikuun presidenttigallupit ja Ahtisaaren matkaohjelman intensiivisyys ja jonkilainen koordinoimattomuus rohkaisivat osaltaan myös eri tahoja nostamaan presdientinvastaista profiilia. Mediassa alkoi esiintyä yhä enenevässä määrin negatiivisia pistoja presidenttiä vastaan. Yleisradion Iltalypsy tahditti loanheittoa. Talvella 1996 syntyi medioissa uudenlainen Ahtisaaren vastainen ilmapiiti, joka osittain jäi pysyväiseksi. Tähän asetelmaan sopi monille ulkopoliittinen nokittelu. Ensin asialla oli keskustan Esko Aho, joka eri yhteyksissä esitti varaumia EU:n raha- ja talousliittoa kohtaan. Myöhemmin hän alkoi arvostella ulkopolitiikan johtamistapaa. Lopulta Aho viritteli keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta.
Palattuaan Venäjältä huhtikuun lopulla Aho katsoi, että Suomen ulkopolitiikan on oltava tasapainossa kolmen suunnan, Pohjolan, Venäjän ja Baltian sekä EU:n osalta. Keskustajohto katsoi, että hallitus on jättänyt Suomen suhteet Venäjään ”huonolle hoidolle”. Se arvosteli Lipposen hallitusta liiasta suuntautumisesta Saksaan ja muuhun Länsi-Eurooppaan. Tietenkin Aho arvosteli myös Ahtisaarta. Ensinnäkin oli virhe Aholta, että hän esitti teoriansa ikään kuin Moskovan tuliaisina. Keskustan johto esitti vuoden 1996 alusta lähtien tavan takaa tyytymättämyyden ilmaisuja ulkopolitiikan johtamisesta. Aho oli vasioavinaan, että presidentti oli vaikeuksissa. Siihen antoi sysäyksen myös ulkoministeri Tarja Halonen, joka talvella antoi haastatteluja, joita voitiin tulkita tyytymättömyyden ilmaisuiksi ulkopolitiikan työnjaon sujumisesta. Toisaalta kokoomuksen ja RKP:n piirissä alkoi kuulua ääniä, joissa vaadittiin Suomea harkitsemaan NATO-jäsenyyttä. Mutta varsinaisena kimmokkeena toimi YK:n ihmisoikeusraportoija, presidentinvaalin kakkonen Elisabeth Rehn. Hän antoi huhtikuun alussa haastatteluja, joissa hän arvosteli Ahtisaarta ihmisoikeuskysymysten aliarvoimisesta. Rehn osui herkkään kohtaan: Ahtisaarihan oli luonut maineensa nimenomaan ihmisoikeuksien edistäjänä. Mistä muustakaan Namibian itsenäistämisessä olisi ollut kysymys.
Mikä oli saanut ulkoministeri Halosen ärtymään ulkopolitiikan johtojärjestyksestä? Ministeri oli usein kokouksissaan tasavallan presdientin kanssa ollut ärtyisä. Tätä ei kuitenkaan tulkittu vakvammaksi ongelmaksi. Ministerin matkaohjelma oli vaativa. Hän oli yksinkertaisesti yliväsynt, kuten me muutkin. Halosen julkisuuteen tulo muutti kuitenkin ilmapiirin. Hänen otaksuttiin heijastelevan laajempaa sosiaalidemokraattista näkemystä, jonka mukaan presidentin on aika väistyä vasemalle.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti