Perjantaina 10. tammikuuta 1992 Esko Aho kysyi, mikä oli minun kantani, tulisiko Suomen hakea EY:n jäsenyttä. Hallitus oli edellisenä päivänä antanut eduskunnalle selonteon mahdollisen EY-jäsenyyden vaikutuksista. Olin visusti pidättynyt lausumasta mitään EY-jäsenyydestä. En ollut ainkaan pariin vuoteen asiasta mitään lausunut, en kielteistä enkä myönteistä. Vastasin: ”Lähtökohtani on ollut, että ETA-sopimusta ei saa millään muilla puuhilla vaarantaa. Se on edelleen auki, mutta on kuitenkin reaalinen vaihtoehto. Jatkoa olen ajatellut sillä tavalla, että joka tapauksessa jäsenanomus pitäisi jättää ja sitten katsoa. Jos ei jätetä, jää katsomatta sellaiset kortit, jotka pitäisi katsoa. Jäsenanomusta ei pitäisi rasittaa kiinnilyödyillä kannanotoilla, jotka voisivat vaikeuttaa kuvan selvittämistä.”
Kerroin saaneeni viestejä, että monenlaiset erityisjärjestelt olisivat mahdollisia, jos niistä ei tule suuria ksymyksiä julkisuudessa. ”Esimerkiksi kun on ollut puhetta meidän idänsuhteistamme, niin ymmärtämystä meidän asemallemme ja asennoitumiselle on enemmän kuin olisi valmiutta ne kirjallisesti tai muuten todeta.” Omaa päätöksetekoani on auttanut Demari-lehti. Sen eräässä jutussa oli arvioitu, että seuraavista vaaleista tulisi integraatiovaalit. Se havahdutti minut toteamaan, että nt ratkaisu tehdään.
Hallitus on tammikuun alussa luvannut, että mahdollisesta jäsenyyssopimuksesta tultaisiin järjestämään neuvoa-antava kansanäänestys. Totesin, että lupaus oli ymmärrettävä päätöksenteon vaikeutta silmällä pitäen. En kuitenkaan ajatuksesta pitänyt. Vierastin sitä, koska se ei mielestäni soveltunut edustukselliseen demokratiaan ja toiseksi minua ei houkutellut mahdollisuus, että enemmistö sanoisi kyllä, mutta äänestysprosentti olisi niin alhainen, että se enemmistö ei olisi äänioikeutettujen enemmistö.
Arvioin, että Ruotsin ja Itävallan jäsenyys tulisi toteutumaan. Meille oli nyt olennainen kysymys, millä aikataululla me lähtisimme liikkeelle ja mitä aikoivat norjalaiset. Uskoin norjalaisten lähtevän siitä, että heidän ei tarvinnut välittää ajankohdasta, milloin he jättäisivät jäsenanomuksensa.Heidän tilanteensa oli kerran tutkittu ja he olivat NATO:n jäseni. Muistelin edellissyksyistä keskusteluani Brundtlandin kanssa, hänen selvästi myönteistä reaktiotaan varoitukseeni, että kun ETA valmistuisi, EY-keskustelu tulisi Suomessa vilkastumaan. Päättelin, että kun Norjan hallitus ajatteli omia vaihtoehtojaan, sille sopi hyvin se, että Suomi jättäisi hakemuksensa, jo siihen vielä liittyisi sem että ETAA horjuisi. Norjassa monet integraation vastustajat olivat rakentaneet puolustuslinjojaan ETA:n varaan.
Kun Englannin Eurooppa-asioista vastaava varaulkominsiteri Tristan Gare-Jones kävi luonani Linnassa 13. tammikuuta, hän oli kovin avoin. Hän ensin esitti, että Englanti omien etujensa mukaisesti mielellään näkisi Suomenkin EY:n jäsenenä. Hän toi esiin pulmia, joita Ranskan valtiollinen järjestelmä EY:lle tuotti ja kysyi, kuka Suomesta tulisi osallistumaan korkeimalla tasolla pidettävään neuvonpitoon, Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Vastasin, ett Suomea edustaisi pääministeri. Sen jälkeen hän kysyi, olisiko Suomi EY:n jäsenenä valmis tarvittaessa osallistumaan Venäjä-vastaisiin pakotteisiin. Totesin hänelle, että tämä oli hyvin vaikea kysymys, ehkä kaikkein vaikein. Jätin sanomatta, että minulla oli ollut semmoinen ajatus, että tämä olisi niitä asioita, jotka kysytään viimeksi eikä niitä, jotka kysytään ensiksi. Minulla ei ollut hänelle vastausta annettavana. En voinut vastata myönteisesti tietämättä, tulisiko koko hankkeesta mitään enkä sanoa, ettemme aikoisi tietämättä, mitkä tulisivat olemaan tilanteet.
Kantani siitä, kenen tulisi edustaa Suomea EY:n Eurooppa-neuvostossa sanoin Aholle 27. maaliskuuta: ”Minusta asia on selkeä. Sitä mukaan kuin ulkoasiain hoidossa on siirrytty ja siirrytäään kahdenkeskisistä suhteista monenkeskisiiin – sitä integraatioproserri erikoisesti edellttää – kaikkialta tulee pääministeri, eli hallitusten päämiesten tasosta korkein yhteinen päättävä taso, siihen katsomatta mitä eri maissa on säädetty. Tämä pitää myös meillä ottaa huomioon.”
Toistin kantani myös Seppo Tiitisen johtamalle valtiosääntökomitealle sen vieraillessa Linnassa 2. huhtikuuta. Komitean jäsen, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg kysyi: ”Entäs jos pääministeri ja presidentti ovat eri mieltä. Miten se ratkaistaan? Vastasin ”Den dagen sen sorgen.” Kun keskustelin Holkerin kanssa tammikuun 24.päivänä, totesin, että olin jo kuulevinani Ahon ja keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan Seppo Kääriäisen puheissa heijastuksia Ahon ja minun keskustelusta, jossa ilmaisin tahtoni, että jäsenyyttä haettaisiin. Asetin Ahon tässä prosesissa tärkeään asemaan. Sanoin Holkerille: ”Uudenvuodenpuheessani ol tietysti ulkomnisteriössä tehtyä, koottua ja muokattua materiaalia. Mutta semmoisen sisällön kun minä sille annoin, niin se rakentui keskusteluihin Ahon kanssa. Olen katsonut, että hallituksessa, erikoisesti nykyisessä hallituksessa, nykyisissä asetelmissa, se on aika lailla pääminnisterin ratkaistava asia.”
Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti