Läntisen Euroopan integraatio, joka oli edennyt poliittiseksi ja taloudelliseksi unioniksi, toimi esikuvana ja ”ankkurina” koko Euroopalle kylmän sodan jälkeisessä muutoksessa. Toisaalta EU:n voimattomuus Jugoslavian hajoamistien estämisessä ja kriisinhallinnassa heikensi suuresti luottamusta yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuuteen. Länsi-Euroopan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne ei kovin paljon muuttunut kylmän sodan päättymisen johdosta, mutta silti läntisen Euroopan asema suhteessa muuhun Eurooppaan ja maailmaan koki 1990-luvulla vähittäistä mutta perustavaa muutosta. Euroopan unioni pyrki vakauttamaan itäisen Euroopan tilannetta lähinnä taloudellisilla tukitoimilla ja lupauksilla ”uusien demokratioiden” ottamisesta aikanaan EU:n jäseniksi.
Sopimukseen Euroopan unionista vuodelta 1992 sisältyi olennaisena osana talous- ja rahaliiton muodostaminen. Sen toteuttaminen oli jo aloitettu rahapolitiikkaa yhteinistävillä toimilla, ja tavoitteena oli viimeisenä vaiheena yhteisvaluutan käyttöönotto. Talous- ja rahaliittoa oi esitetty sisämarkkinoiden toimivuuden takaajaksi, mutta sillä oli myös idelogista sisältöä. Hankkeen kannattajien mielestä yhteinen raha sitoisi EU:n jäsenmaita niin tiukasti yhteen, että integraatio syvenisi muillakin aloilla eikä olisi enää pelkoa liiton hajoamisesta.
Vastustajien mielestä EU-maiden taloudet olivat siinä määrin erilaisia ja suhdannevaihtleuissa epätahtisiä, että yhteinen valuutta jäykistäisi tarpeettomasti niiden talouspolitiikkaa. Erityisesti Saksassa epäiltiin myös heikompien talouksien rahaliitossa madaltavan vahvojen talouksen toimintaedellytyksiä. Vielä 1990-luvun puolivlissä arvioitiin yleisest, ettei yhteisvaluutan käyttöönotto olisi toteutumassa pitkään aikaan. Suunnitema kuitenkin eteni niin, että vuonna 1998 perustettiin Euroopan keskuspankki j 11 EU-maata päätti otta eruon yhteiseksi rahayksiköksi. ”Euroalueen” ulkopuolelle jäivät Iso-Britannia, Ruotsi, Tanska ja Kreikka. Vuonna 2002 yhteinen raha (euro) korvasi kansalliset valuutat 12 maassa. Silloin myös Kreikka liittyi euron käyttäjiin. Seuraavat euromaat olivat Slovenia 2007, Kypros ja Malta 2008, Slovakia 2009 ja Viro 2011.
Talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen (yhteisvaluuttaan) liittymisen ehdoksi oli asetettu ”lähestymiskriteerit”, joiden tarkoituksena on ollut vakauttaa hintoja ja estää euroalueen maiden ylivelkaantuminen. Vakaus- ja kasvusopimuksella on pyritty pitämään euron arvo vakaana, mutta tehtäv on osoittaunut vaikeaksi.
Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 sisälsi artiklat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP), joka oli määritelty käsittämään kaikki unionin turvallisuuden kannalta tärkeät asiat, mukaan luettuna yhteinen puolustuspolitiikka, joka voi aikanaan johtaa myös yhteiseen puolustukseen. Lisäksi määriteltiin useita rajoituksia, jotka koskivat etenkin suhdetta vallitseviin turvallisuusratkaisuihin. Näihin kuului toteamus, etteivät unionin velvoitteet kumoa Nato-maiden jsenyydestä seuraavia sidonnaisuuksia.
Tavoitteena oli lisätä unionin toimintakykyä ulkopolitiikan alalla ja aloittaa myös sotilaallinen yhteistyö, joka ei aikaisemmin kuulunut EU:n toimivallan piiriin. Politiikan toteutusta varten tehtviä osoitettiin Länsi-Euroopan unionile (WEU), jonka merkitys kuitenkin pysyi vähäisen. EU:n sotilaallinen yhteistyö ei lähtenyt vielä 1990-luvulla käyntiin, joten pian koettiin jo tarvetta uudistaa sitä koskevia määräyksiä.
Ulkopolitiikan yhtesityä tehostui, mutta sekään ei toiminut tehokkaasti vielä Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä. Päätöksenteko vaati jäsenmaiden yksimielisyyttä, jota oli vaikea saavuttaa vakavan kriisin yllättäessä, joten yleensä tyydyttiin pyöreästi muotoiltuihin kompromisseihin. Sotilaallista kriisinhallintakykyä ryhdyttin kehittämään vuosikymmenen lopulla. Euroopan unionille päätettiin vuonna 1999 perustaa omat valmiusjoukot, joiden tuli nopeati olla käytettävissä kriisinhallintatehtäviin unionin rajojen ulkopuolella. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli jäsenmaita edustavan ministerineuvoston vastuulla, kun taas Eun ulkosuhteita yleisesti hoiti komissio. Näiden toimielinten keskinäisen yhteistyön puutteet haittasivat päätöksentekoa ja hankkeiden toteutusta.
Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti