Syksystä 1989 syksyyn 1992 korkealla pysyneet korot heikensivät taloutta monen kanavan kautta. Ne rasittivat suoraan velallisia lisäämällä velanhoitokuluja. Ne myyös vähensivät halukkuutta ja mahdollisuuksia sekä varallisuusesineiden ostoon että investointeihin. Tästä taas seurasi asuntojen ja osakkeiden kysynnän romahdus, joka johti rajuun varallisuusesineiden hintojen laskuun. Ostohalukkuus (vallitsevilla hinnoilla) loppui rahoituksen kallistuessa ja arvonnousutoiveiden muuttuessa hinnanlaskuodotuksiksi. Varallisuusesineiden hintojen laskulla taas oli vakavat seuraukset: asunnot, kiinteistöt, maa ja osakkeet ovat yleisempiä velkojen vakuuksi ja ne muodostavat huomattavan osan pankkien ja yritysten tasevarallisuudesta. Hintojen ollessa huipussaan pankit olivat hyväksyneet vakuusarvoiksi jopa 100 % esimerkiksi asunnon hinnasta. Hintojen alentuessa epävarmuus lisääntyi ja vakuusuhde aleni nopeasti 70 % tuntumaan.
On ilmeistä, ettei edes Suomen Pankissa, jossa kyllä nähtiin varallisuushintojen alentumisen uhka, osattu arvioida kaikkia hintojen romahtamisen vaikutuksia. Suomen Pankki myös muutti pankeille antamiaan vakuusarvo-ohjeita myötäsyklisesti. Nousukauden aikana oli hyväksytty käytäntö, jonka mukaan asunnot ja osakkeet katsottiin vakuudeksi lähes täydestä arvosta. Talouden syöksyn alkaessa keskupankki kiristi ohjeitaan. Tämä oli omiaan vähentämään sekä luoton tarjontaa että luoton kysyntää ja siten syventämään lamaa. Vakuuskäytännön muutosten vuoksi varallisuusesineiden omistajien kyky asettaa vakuuksia aleni vielä enemmän kuin varallisuuden arvo.
Kun talousyksikön tulovirta ei esimerkiksi työttömyyden tai supistuneen käyttökatteen vuoksi riittänyt velan korkoihin ja lyhennysiin, jouduttiin arvoaan menettänyt omaisuus myymään. Jos velkaa oli alunperin runsaasti, esim. 80 % asunnon ja muiden vakuuksien aiemmasta arvosta ( mikä ei suinkaan ollut tavatonta 1980-luvun lopulla), pakkomyynt johti negatiiviseen varallisuuteen (velkaa jäi vaikka omaisuus meni). Yrityksille tämä yleensä merkitsi konkurssia, joka muuttui pankin luottotappioksi. Kun varallisuusarvojen lasku kiihtyi, seurauksena oli itseään ruokkiva velkadeflaatiokierre, jossa hintojen lasku johti yhä useamman talousyksikön varallisuusaseman heikkenemiseen ja uusiin pakkomyynteihin ja siten edelleen jyrkempään hintojen laskuun. Kierrettä pahensi kotitalouksissa se että takauksien kautta velat siirtyivät usein hyvinkin yllättäen, toisten maksettavaksi. Tällainen alapäinen kierre oli teollisuusmaissa ja Suomessa aiemmin koettu kaukaisella 1930-luvulla.
Ennen pitkää heikko talouskehitys ja varallisuusarvojen lasku alkoivat vaikuttaa pankkeihin. Spekulatiivisten sijoittajien vaikeudet alkoivat jo vuonna 1989, jolloin osakkeiden hinnat kääntyivät laskuun. Asuntokauppojen yhteydessä jotkut kotitaloudet joutuivat kahden asunnon (myytävän ja ostettavan) omistajiksi. Aiemmin hintojen noustessa tästä ei ollut koitunut juurikaan riskiä. Tilanne muuttui, kun keväällä 1989 asuntojen hinnat kääntyivät laskuun ja myyntiajat pitenivät. Tällöin asunnonvaihtajan haltuun joutuneiden asuntojen – vanhan ja uuden – arvo putosi, samalla kauppaan tarvitun luoton korkomenot juoksivat.
Vuonna 1990 alkanut kysynnän supistuminen aiheutti ongelmia normaaleille yrityksille ja syksyn 1991 devalvaatio lisäsi ahdinkoa valuuttalainoja ottaneissa kotimarkkinayrityksissä. Yritysten velkoja taanneet pienyrittäjäkotitaloudet joutuivat likviditeetin loppuessa myymään vakuuksiaan, joiden arvo uudessa tilanteessa osoittautui riittämättömäksi. Konkursseista ja niitä seuranneista pakkorealisoinneista seurasi pankeille monivuotinen luottotappioiden vyöry. Tilannetta pahensi edelleen se, että pankit joutuivat alentamaan omien omistustensa asrovja ja kirjaamaan näm arvonalennukset tappioiksi. Lopullisia jättimäisiä luottotappioita edelsi useamman vuoden kestänyt ns. järjestämättömien eli hoitamattomien luottojen kannan kasvu. Jo vuonna 1991 pankkitarkastusvirsasto arvioi järjestämättömien luottojen määräksi 6-9 miljardia markkaa.
Pankkien antolainaus oli menneisyyden perintönä ollut suurelta osin peruskorkosidonnaista. Varainhankinta oli kuitenkin 1980-luvun kasvun vuosina muuttunut yhä enemmän markkinaehtoiseksi. Verovapaat yleisötalletukset olivat kyllä peruskorosta riippuvia, mutta niiden osuus talletuksista alkoi supistua, kun houkuttelevampiakin sijoituskohteita ilmaantui. Kun markkinakorot nousivat nopeammin kuin säädellyt lainkorot, seurauksena oli pankkien korkoriskin toteutuminen ja korkomarginaalin kaventuminen. Tästä aiheutuva tappio oli kuitenkin vähäinen verrattuna luottotappioiden – kotimaisten ja ulkomaistena – sekä oman arvopaperisalkun ja kiinteistöjen arvonalennusten aiheittamiin menetyksiin. Pankit yrittivät paikata peruskoron aiheuttamaa korkoloukkua nostamalla vanhojen peruskorkosidonnaisten luottojen korkoa. Pankkien, muun muassa Tampereen Aluesäästöpankin tekemät yksipuoliset koronnostot johtivat asiakkaiden nostamiin kanteisiin. Oikeus piti koronnostoja kohtuuttomina ja kumosi ne.
Tappiokierre oli dramaattisin säästöpankkiryhmässä ja sen lippulaivassa Säästöpankkien Keskusosakepankissa SKOP:ssa. Säästöpankit olivat omaksuneet strategiakseen nopean kasvun, joka perustui rohkeaan riskinottoon. Markkinaosuustaistelun seurauksena säästöpankeille tuli myös muiden pankkien hylkäämiä laina-asiakkaita – sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi SKOp teki sijoitusnerona tunnetun Juhani Riikosen johdolla huomattavia osakesijoituksia. Nämä toiemst SKOP rahoitti lyhytaikaisella rahanhankinnalla. SKOP:n (vakuudettomien) sijoitustodistusten kanta oli korkeimmillaan 35-40 mrd. markkaa ja lisäksi asiakkaille oli välitetty runsaasti ulkomaisia luottoja. Strategia perustui korkoeron hyödyntämiseen sekä uskoon, että varallisuusarvot nousevat. Se oimikin hyvin niin kauan kuin SKOP:n ja muiden pankkien sijoitustodistukset rinnastettiin toisiinsa, kun markka oli vakaa ja kun kotimaiset varallisuushinnat nousivat.
Suurten riskien vuoki SKOP ajautui kriisin pankeista ensimmäisenä vuoden 1991 aikana, kun perustoimintojen kannattavuus oli pitkään ollut heikko. Korkeat korot ja supistuva kysyntä ajoivat riskipitoisia asiakkaita maksuvaikeuksiin. Lisäksi pankin omat enimmäkseen markkinarahalla rahoitetut kiinteistö- ja osakesijitukset joutuivat hintojen pudotessa vakaviin vaikeuksiin. Muut pankit alkoivat vieroksua SKOP:n sijoitustodistuksia ja vuonna 1989 pankin likviditeetti uhkasi vaarantua.
SKOP yritti pitkään selviyty omin avuin – tosin Suomen Pankin hiljaisella tuella. Lopulta keskuspankki otti SKOP:n haltuunsa 19.9.1991 ja asetti uudeksi pääjohtajaksi Kaarlo Jännärin. SKOP oli aiemmin ottanut vastuulleen käytännössä omistamansa Tampellan vastuut omien lisäksi. Useisiin Tampellan ulkomaisiin luottoihin liittyi lisäehtja, jotka edellyttivät lainojen välitöntä maksamista, jos vaikeuksia tulee. Siten SKOP:n vararikko olisi merkinnyt suurtappioita ulkomaisille rahoittajille ja mahdollistaa Suomen luottokelpoisuuden heikkenemistä.
Seuraavan vuonna säästöpankit fuusioitiin ja muodostettiin Suomen Säästöpankki (SSP), johon useimmat säästöpanki liittyivät. SP-leirin pelastaminen epäonnistui ja Suomen Säästöpankki pilkottiin sen suurten tappioiden vuoksi vuonna 1993. Samanlaisen kohtalon koki STS-pankiksi muuttunut Työväen Säästöpankki. Pankin kaatuminen ja fuusioituminen KOP:iin vuonna 1992 katkaisivat sen pääjohtajana 1980-luvulla toimineen ja vuonna 1991 SDP:n puheenjohtajaksi siirtyneen Ulf Sundqvistin näyttävän poliittisen uran.
Vähimmin vauroin Suomen pankkikriisistä selviytyivät liikepankeista Ålandsbanken ja SYP. Osuuspankkiryhmä selviytyi 1990-luvun myllerryksestä selvästä säästöpankkeja paremmin. Näiden pankkien toiminta oli 1980-luvun aikana ollut konservatiivisinta ja riskienhallintaan (ml. Valuuttaluottoriski) oli kiinnitetty jatkuvasti huomiota. Varovaisuutensa vuoksi op-ryhmä ja SYP menettivät 1980-luvulla jonkin verran markkinaosuuksiaan.
Perinteikäs suomalaiskansallinen instituutio KOP kärsi suurempia luotto- tappioita t´kuin merkittävin kilpailijansa SYP. KOP oli luotottanut muun muassa suuria tukkuliikkeitä EKAa ja Tukoa sekä monia rakennusliikkeitä. Nämä joutuivat vararikkoon, velkasanneraukseen tai pankin hallintaan. KOP joutui kahteen otteeseen turvautumaan omistajiensa lisäpanostukseen turvatakseen riittävän omavaraisuuden. Osakeanneilla kerättiin vuosina 1993 ja 1995 yhteensä lähes 3 miljardia markkaa, jotta pankki ei joutuisi valtion käsiin. Tilanne ratkesi, kun KOP ja SYP fuusioituivat jo muodostivat Merita Pankin vuoden 1996 alussa.
Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti