Kesällä 1991 epäilin kovasti....

Paavo Väyrynen kirjoittaa kirjassaan On muutoksen aika 2 osassa, että kesällä 1991 epäilin kovasti olisko Suomen järkevää hakea jäsenyyttä EY:ssä. Alun perin Suomen ja EFTA-maiden suhde Euroopan Yhteisöön piti järjestää Euroopan Talousalueen (ETA) kautta. Itävalta ja Ruotsi päättivät kuitenkin hakea EY:n jäsenyyttä jo ETA-neuvottelujen ollessa vielä kesken. Sekä Itävallan että Ruotsin päätös hakea EY:n jäsenyyttä perustui pitkälti sisäpoliittisiin syihin. Ruotsin sosiaalidemkraattinen hallitus pyrki tällä tavoin torjumaan lamaa ja kohottamaan puolueen hiipunutta kannatusta. Molemmissa pyrkimksissään se epäonnistui.

Tapasin Ruotsin ulkoministerin Sten Anderssonin Suomessa heinäkuun alussa 1991. Andersson oli yksi innokkaimmista EY-jäsenyyden kannattajista Ruotsissa. Kysyin Anderssonilta, oliko hän varma, että jäseneksi liittyminen on taloudellisesti edullista Ruotsille. Perustelin kysymystä epäilyilläni siitä, olisi jäsenyys taloudellisesti edullinen ratkaisu Suomelle. Andersson vastasi, ettei hän teidä. Sitten hän omasta aloitteestaan kertoi, että sosiaalidemokraattien piirissä on runsaasti jäsenyyden vastustajia. Hän viittasi erityisesti ammattiyhdistysliikkeeseen ja kuluttajaliikkeen näkemyksiin. Kesällä 1991 epäilin kovasti, olisiko Suomen järkevää hakea jäsenyyttä Euroopan Yhteisössä, mutta ryhdyin ennakkoluulottomasti selvittämään asiaa.

Omalta osaltani omaksuin yhdentiskeskustelussa alusta alkaen yleiseurooppalaisen ja jopa maailmanlaajuisen näkökulman. Tämä oli keskeinen johtopäätökseni myös ulkoasiainministeriön Brysselissä kesäkuun alussa 1991 järjestämästä suunnittelukokouksesta. Raportoin kokouksesta presidentti Mauno Koivistolle 7.6. lähettämässäni kirjeessaä. Kirjoitin muun muassa näin: ”Suomen tulisi pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan Euroopan kokonaisarkkitehtuurin muotoutumiseen, jotta se kehittyisi sellaiseksi, että meilläkin olisi siinä kohtuullinen elintila.”

Alusta alkaen pidin tärkeänä myös pohjoismaisen yhteistyön säilyttämistä ja vahivistamista yhdentyvässä Euroopassa. Tähän liittyi myös se ajatus, että voisimme yhteistyöhöön ryhtymällä sitoa Ruotsia muihin pohjoismaihin. Tästä syystä ehdotin edellä mainitussa tapaamisessa Anderssonille, että käynnistäisimme yhteispohjoismaisen selvityksen EY-jäsenyydestä. Tapaamisen jälkeen raportoin keskustelumme suullisesti presidentti Koivistolle Kultarannassa. Myös pääministeri Aho oli paikalla. Presidentin pyynnöstä kertasin käydyn keskustelun hänelle jälkikäteen – 3. heinäkuuta – lähettämässäni kirjeessä. Yhteispohjoismaista EY-selvitystä ei saatu aikaan, mutta yhteydenpito on muutoin ollut tiivistä.

Syksyllä 1991 hallitus pyrki omalta osaltaan hillitsemään julkista keskustelua Suomen jäsenyydestä Euroopan Yhteisössä. Tällä tavalla haluttiin varmistaa Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen syntyminen. Ulkopoliittisen johdon piirissä jäsenyyspäätöstä kuitenkin kaiken aikaa valmisteltiin. Oma ajatustyöni lähti liikkeelle Suomen puolueettomuudesta ja yleensäkin ulkopoliittisesta näkökulmasta. Syyskuun puolivälissä kirjoitin asiasta muistion presidentti Koiviston käyttöön.

Lokakuun lopulla kirjoitin jäsenyskysymyksestä presidentille kirjeen, jolla pohjustin tapaamistamme. Oma kantani oli tuolloin vielä täysin auki. Kirjeelläni pyrin vaikuttamaan presidentin ajatteluun. Presidentti Koivisto oli pidättyväinen EY-jäsenyyttä koskevissa keskusteluissa. Hänen perusajatuksensa oli sama kuin minun: Suomelle oli eduksi toimi ETA-sopimuksen puitteissa. Sain sen käsityksen, että hän oli kallistumassa jäsenyyshakemuksen kannalle.

Joulukuussa 1991 sain kommnetoitavaksi poliittisen osaston päällikön Jaakko Blomebergin laatiman luonnoksen presidentin uudenvuodenpuheeksi. Se oli kirjoitettu siten, että se olisi ilman muuta tulkittu kannanotoksi, että jäsenyyshakemus on jätettävä. Tällainen presidentin julkinen kannanotto olisi vaikeuttanut aisan käsittelyä Keskustan piirissä. Toisaalta ajattelin, että asia olisi hyvä pitää avoimena, jotta kaikkea siihen liittyvää ehdittäisiin harkita. Tästä syystä kirjoitin joulukuun 16. päivänä presidentille kirjeen, jossa kerroin omasta ajattelustani.

Olin tuolloinkin vielä hyvin epäilevällä kannalla Suomen jäsenyyden suhteen. Olin tutustunut Maastrichtin sopimukseen a tulkitsin sitä hyvin kirjaimellisesti. Tämän perusteella uskoin EY:n kehittyvä sellaiseksi ylikansalliseksi ja keskittyneeksi yhteenliittymäksi, johon Suomen olisi vaikea liittyä. Toisaalta epäilin, että emme ehkä saisi neuvotteluissa aikaan meille edullista jäsensopimusta. Vastuuin EY-ratkaisusta oli suuri. Tiesin, että Keskustan kanta riippuisi minun kannanotostan: jos kannattaisin jäsenyyshakemusta, tulisi sen jättäminen todennäköissti puolueessa hyväksytyksi – jos vastustaisin, jäsenyyshakemusta ei hyväksyttäisi. Keskusta kanta taas oli ratkaiseva ajatellen päätöksentekoa hallituksessa.

Lähdeaineisto Paavo Väyrynen On muutoksen aika ISBN 951-0-19108-6