En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä Viro on menestynyt yksistään rohkeiden, ripeiden ja radikaalien uudistustensa ansiosta ja siksi, että kansa on halunnut päästä nopeasti eroon epämiellyttävästä menneisyydestä. Uudistuksilla ja kansan tahdolla ei ole tietenkään tyhjänpäiväinen merkitys, mutta uskoakseni olisimme uudistushalukkuudestamme huolimatta ( tai ehkä juuri sen takia) voineet useaan otteeseen epäonnistua, jos naapurimaamme olsi Suomen sijasta ollut vaikka Valko-Venäjä. On tunnustettava, että Suomella on ollut oma osuutensa Viron menestyksessä, josta me Tallinnassa niin mielellämme puhumme.
Emme saa koskaan unohtaa, että mahdollisuus uudistuksiin, niiden ulottovuus ja menestyminen riippuivat siitä, millaisessa sisäisessä ja ulkoisessa ympäristössä ne tapahtuvat. Viroa on entisistä Neuvostoliiton maista onnistanut parhaiten – vain täällä kansan tahto järjestää elämänsä perinpohjin uudestaan sattui poikkeuksellisen suostuisaan ulkoiseen ympäristöön.
Amerikkalainen aikakausilehti National Geographic nimitti jo 1970-luvun alussa Viroa Neuvostoliiton länneki – Soviet Westiksi. Ei siksi että virolaiset sinänsä olisivat olleet toisenlaisia kuin muut kansat, vaan siksi, että laajempien kulttuurikontaktien ja ihmisten välisten suhteiden takia meidän käsityksemme muusta maailmasta ja arvoista oli huomattavasti erilainen jopa lähinaapureihimme verrattuna. Olimme tuolloinkin avatumpia ja länsimaisempia kuin muut Baltian maat.
Kukaan ei varmaankaan aavistanut 1960- ja -70-luvulla, että tuo ero saattaisi saada historiallista merkitystä, muuttua yhdeksi tekijäksi maailmanhistoriallisessa prosessissa, nopeuttaa Neuvvostoliiton hajoamista, ehkä peräti käynnistää sen.
On vaikea kuvitella sitä innostusta, mikä vallitsi Tallinnassa ja koko Virossa, kun matkatoimisto Inturist teki sopimuksen suomalaisen Repo-yhtiön kanssa Viru-hotellin rakentamisesta. Meillä oli mitä katsoa ja ihmetellä – niin erilaisia olivat rakennusmenetelmät ja – työkoneet, työmoraali ja työmiehet kuin ne, joita oli siihen asti Venäjän lakeuksilta Viroon värvätty. Olen varma, että jos Moskovan tuolloiset valtaapitävät olisivat osanneet aavistaa, mihin sellaiset yhteydet aikanaan johtavat, eivät he olisi ryhtyneet jahtaamaan suomalaisten turistien rahoja.
Uudet yhteisyritykset ja yhteydet, koko maailmankuvamme avartuminen sen kautta sai uuden merkityksen Viron ryhtyessä tavoittelemaan taloudellista itsenäisyyttä ja valmistelemaan sitä toteuttavaa IME-ohjelmaa- siihen astisesta taloudellisesta järjestelmästä täysin poikkeavaa kehitysstrategiaa niin taloudellisesta järjestelmästä täysin poikkeavaa kehitysstrategiaa niin tavoitteiden kuin myös maailmankatsomuksen osalta.
Se oli todellinen haaste, koska Virossa ei ollut kenelläkään kokemusta markkinataloudesta, ei edes niillä henkilöillä, jotka olivat jo jonkin aikaa työskennelleet sellaisissa vahvoissa yhteisyrityksissä kuten EKE Sadolin, Elisa tai jokin muu; me tiesimme hyvin vähän maailmanmarkkinoista, siellä vallitsevista kauppatavoista ja nykyaikaisesta pankkitoiminnasta. Vastaavasti kukaan ei tiennyt meistä yhtään mitään. Sellaista tietoa ja tuntemusta ei voinut ollakaan. Tuohon aikaan yli 90 prosenttia Viron viennistä meni muihin neuvostotasavaltoihin, eikä myöskään lopusta kymmenestä prosentista päätynyt käytännössä mitään oikeille maailmanmarkkinoille. Vähäiset vientitavaramme menivät suunnitelmatalouden mukaisesti muihin sosialistisiin maihin tai vain poikkeustapauksessa jonkin barter-kaupan katteeksi johonkin taloudellisesti kehittyneeseen maahan.
Mutta Pohjoismaiden ja erityisesti Suomen kanssa läheisiksi muuttuneiden suhteittemme ansiosta ei ollut oikean ajan koitettua vaikea käynnistää erilaisia koulutus- ja opinto-ohjelmia ja tiivistää edelleenkin keskinäistä kanssakäymistä. Askel askeleelta saimme tietää, miten Suomen valtio on rakennettu, miten se toimii ja mikä on Suomen itsenäisyyden juhlarahasto SITRA; millainen osa SITRA:lla on Suomen tänään niin itsestään selvässä taloudellisessa menestyksessä.
Viron IME-ohjelmaa seurasi keväällä 1990 parlamentin päätös ryhtyä palauttamaan Viron valtiollista itsenäisyyttä. Se oli meille uusi haaste ja sitä se oli ilmeisesti myön lahden toisella puolella oleville naapureille; kumpikaan meistä ei tiennyt tarkalleen, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Mahdollisuudet kasvoivat samaa vauhtia kuin niien myötä syntyvät riskit. Mutta joka tapauksessa virolaisilla oli taas mahdollisuus katsoa yli lahden Suomen suuntaan. Minulle oli aivan luonnollista, että valmistelimme ensimmäisen hallitusohjelmamme Harri Holkerin hallitusohjelman esikuvan mukaisesti.
Keskinäisen kanssakäymisen perustana olivat tuolloin kaupalliset ja henkilökohtaiset suhteet. Sitä realiteettia, että sotilaallisesti mahtava Neuvostoliitto ja sen rajavartiosto ja tulli olivat vielä olemassa, ei voninut unohtaa. Olen esimerkiksi täysin varma, että heinäkuussa 1991 Sakun oluttehtaan ostanut Hartwall ei ollut lainkaan ilahtunut, kun kuukautta myöhemmin Moskovan taantumukselliset ryhtyivät panssareiden avulla kääntämään historian pyörää taaksepäin. Onneksi historia oli puolellamme. Epäonnistuneen kaappauksen jälkeen kehitys pääsi nopeaan vahtiin. Muistini mukaan ensimmäinen suoalaisministeri, joka teki virallisen vierailun Viroon, oli tuolloinen ulkomaankauppaministeri. Juuri siinä taaamisessa sovittiin muun ohella, miten Nesteen avustuksella turvataan Viron polttoainehuolto siinä tapauksessa, että Venäjä keskeyttää toimituksensa, kuten vuoden vaihteessa tapahtuikin. En tahdo edes ajatella, mitä olisi voinut tapahtua, jollei tarpeellisia valmisteluja olisi tehty jo syyskuussa.
Erkki Ahon ottamia kuvia 1990-luvun vaihteen Virosta.
Lenin-patsas oli keskeisellä paikalla Tallinnassa ja venäläiset sotajoukot olivat vielä maassa.
Kaubamaja oli kaupan keskipiste Tallinnassa. Helmitaulu oli keskeinen työväline kaupoissa.
Kaubamajasta löytyy käytännössä kaikki tarpeellinen aina vaatteista ja kodintarvikkeista vaatteisiin, elektroniikkaan ja ruokaostoksiin. Pienemmissä kaupoissa tuotteet olivat lasikaapissa, josta ostajat saattoivat niitä ihailla. Ruplakaupoissa maksettiin ensin ostos ja sitten kuittia näyttämällä sai ostamansa tavaran.
Ansioituneet henkilöt saivat kuvansa julkiselle paikalle kansan ihailtavaksi.
Hotelli Olympia oli toinen keskeinen hotelli Tallinnassa 1990-luvun taitteessa.
Hotelli Olympiassa oli vahtimestarit valvomassa kansalaisten käyttäytymistä.
Hotelli Olympian varietee-show oli turistienkin suosiossa. Hotelli Viru oli tuohon aikaan tunnettu tyttöjen palveluista. Tytöt tulivat laajalta Neuvostoliiton alueelta.
Tallinnan korkeimmalla paikalla Toompean mäellä sijaitsee alue, jossa on vanha keskiaikainen linnoitus. Toompealla linnoitukseen kuuluvan Pikk Hermannin huipulla hulmuava Viron lippu on maan kansallisen itsenäisyyden tunnus.
Tallinnan laululava (viroksi Tallinna laululava) on arkkitehti Alar Kotlin suunnittelema rakennus Viron pääkaupungissa Tallinnassa. Se sijaitsee Piritan kaupunginosassa Vana-Narva-maantien varrella, noin 3,5 kilometriä Tallinnan vanhankaupungin keskustasta itään. Lavan suurin säännöllinen tapahtuma ovat Tallinnan laulujuhlat, jotka pidetään joka viides vuosi. Lava valmistui vuoden 1959 laulujuhlia varten.Lavalle mahtuu 15 000 laulajaa. Lava voi toimia myös katsomona, jolloin esiintyjät esiintyvät lavan edessä. Yleisöä paikalle mahtuu 70 000 henkeä. Lavan vieressä on 42 metriä korkea torni, joka toimii näkötornina. Sen tuliuurnaan sytytetään tuli aina laulujuhlien ajaksi. Laululava on Viron laulavan vallankumouksen keskeisiä syntypaikkoja. Kesällä 1987 Tallinnan raatitorilta alkaneiden tapahtumien lopuksi noin 300 000 virolaista kokoontui laulavan patsaalle laulamaan kansallislauluja, jotka olivat tuolloin kiellettyjä.
Miss Viro-kilpailun osanottajia. Miss Viroksi valittiin vuonna 1990 Liis Tappo. Hänet voitti myös Miss Baltic Sea-kilpailun vuonna 1992.
Viisumijonot kiertelivät Suomen konsulaatin edessä. Monet halusivat nähdä läntistä maailmaa.
Lähdeaineisto: Edgar Savisaar Viron vaaran vuodet ISBN 951-31-3456-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti