Neuvostoliiton interventio Afganistaniin joulukuussa 1979 oli alkuna kasvaville vaikeuksille pitää neuvostoimperiumi koossa. Afganistanissa pitkittynyt sota kulutti samaan tapaan voimia ja horjutti luottamusta poliittiseen johtoon, kuin Yhdysvallat oli kokenut Vietnamissa 1960-luvun puolivälistä lähtien. Muutaman vuoden kuluttua Neuvostoliiton johtajille oli jo selvää, ettei Afgansitan sota ollut voitettavissa, mutta sieltä poistuminenkin osoittautui vaikeaksi. Vasta vuosikymmenen lopulla Mihail Gorbatsov onnistui sopimaan järjestelyistä, joilla viimeiset neuvostojukot helmikuussa 1989 vedettiin kotimaahan.
Kaukaasian ja Keski-Aasian neuvostotasavalloissa alkooi 1980-luvun lopulla esiintyä vakavia levottomuuksia. Riidat koskivat yleensä kansallisuuksien välille vedettyjen hallinnollisten rajojen kulkua ja vähemmistöjen asemaa. Stalinin aikaisella kansallisuuspolitiikalla toisen maailmansodan jälkeen oli nimenomaan pyritty vanhojen kansalliskokonaisuuksien rikkomiseen, mihin liittyi myös suuria väestönsiirtoja. Pakkosiirrettyjä kansanryhmiä palasi alkuperäsille asumalaueilleen, jolloin helposti syntyi kiistoja omaisuuden hallinnasta. Muslimiväestön voimakas lisääntyminen eteläisissä neuvostotasavalloissa myötävaikutti sisäisten levottomuuksien voimistumiseen. Neuvostoliiton talouden heikentyminen kurjisti oloja erityisesti maan eteäosissa.
Kahden neuvostotasavallan, Armenian ja Azerbaidzhanin, välinen kiista Vuoristo-Karabahista kärjistyi 1980-luvun lopulla avoimiksi taisteluiksi ja sodaksi ilman, että neuvostoarmeija aluksi olisi kyennyt tai halunnut ryhtyä siellä tehokkaaseen kriisinhallintaan. Armenialaiset muodostivat oman aremijan, joka onnistui valtaamaan Vuoristo-Karabahin alueen. Azerbaidzhanin pääkapungissa paikallinen väestö kohdisti kostotoimia siellä asuneisiin armenialaisiin, joita ryhdyttiin karkottamaan.
Vuosina 1989 ja 1990 Neuvostoliiton joukot hajottivat väkivaltaisesti mielenosoituksia Georgiassa ja Azerbaidzhanissa, jolloin useita satoja ihmisiä kuoli. Nämä tapaukset toimivat myös varoittavina esimerkkeinä siitä, mitä kansallisuusongelmien räjähtäminen saattoi tuoda tullessaan.
Neuvostoliiton hajoamiskehityksen edetessä Kaukasian neuvostotasavallat irtautuivat Moskovan otteesta ja julistautuivat 1990-luvun alussa itsenäisiksi. Samalla kuitenkin niiden alueilla kansalliset vähemmistöt kapinoivat keskushallitusta vastaan. Venäjän federaatioon kuuluneessa Tshetsheniassa itsenäisyysliike oli niin voimakas, että se Neuvostoliiton hajotessa syksyllä 1991 julisti alueen itsenäiseksi. Hallinto ei kuitenkaan vakiintunut, vaan kilpailevat klaanit ja myös rikollisryhmät säilyttivät vaiktusvaltansa. Muutaman vuoden kuluttua Venäjän hallitus ryhtyi palauttamaan Tshetsheniaa takaisin valtansa alle, mistä seurasi tuhoisa, vuosikymmenen mittainen sotien jakso.
Kehitys Baltian alueella kulki eri lailla kuin Neuvostoliiton eteläisissä osissa. Voidaan luetella useita syitä siihen, miksi Neuvostoliiton monista kansallisista vaautusliikkeistä juuri baltialaiset syntyivät ensimmäisten joukossa. Baltian maat olivat kaikken lyhimmän ajan kuuluneet Neuvostoliittoon, ja alueen asukkaat muistivat vielä itsenäisyyden ajan maailmansotien välillä. Yhteydenpito länteen oli vilkkaampaa Baltiasta kuin muualta Neuvostoliitosta, eikä Moskovan hallinto Gorbatshovin kauden alussa pitänyt sitä erityisenä ongelmana. Uudet yhteiskunnalliset virtaukset, esimerkiksi tietoisuus ympärisöongelmista, teitotekniikan vallankumous ja läntisen Euroopan integrattio, tulivat ensinnä Baltian maiden asukkaiden kokemuspiiriin.
Vaikka onkin liioiteltua kiittää tai syyttää nimenomaan Baltian maiden asukkaita koko Neuvostoliiton romahduksesta, heidän myötävaikutuksensa monien kansalllisuuksien irtautumiseen neuvostovallasta oli merkittävä. Tähän vaikutti tuntuvasti se, että Venäjän neuvostotasavallan presidentti Boris Jeltsin liittoutui vuoden 1991alkupuolella Baltian tasavaltojen kanssa Neuvostoliiton hallitusta vastaan.
Kun Boris Jeltsin valittiin keväällä 1990 Venäjän neuvostotasavallan presidentiksi, hän uhmasi jo avoimesti Gorbatshovia ja neuvostohallintoa. Jeltsin asettui näyttävästi tukemaan Baltian tasavaltoja Neuvostoliiton keskushallitusta vastaan tammikuussa 1991 Vilnassa ja Riiassa sattuneiden väliohtauksien vuoksi. Jeltsinin tarkoituksena oli liittoutumalla niiden kanssa heikentää koko Neuvostoliittoa johtaneen Gorbatshovin valtaa suhteessa Venäjän kheittymässä olleeseen autonomiseen hallintoon. Venäjän ohella myös Ukrainan ja Valko-Venäjän parlamentit julistutuivat ylimmän päätösvallan haltijoksi alueillaan, joten neuvostatasavaltojen itsenäistymiskehitys nopeutui.
Toiaalta myös vanhoillisten kommunnistien ja muiden Neuvostoliiton yhtenäisyyttä säilyttämään pyrkivien voimien vastarinta oli alkanut tiivistyä jo vuoden 1990 lopulla. Gorbatsov joutui taipumaan myöönytyksiin, joista merkittävimpiä oli uudistumielisen ulkoministerin Eduard Shevarnadzhen pakottaminen eroamaan. Tämä sanoi läksiäispuheesaan ”pahojen voimien” uhkaavan vapautumiskehitystä.
Neuvostoliiton perustuslain muutos eteni kohti löyhemmän valtioliiton mallia, ja sen myötä myös kommunistinen puolue olisi menettänyt hallitsevan asemansa. Viime hetkellä ennen uuden liittosopimuksen allekirjoittamista tapahtui Moskovassa 19. elokuuta 1991 vallankaappaus. Julkisuuteen ilmestynyt poikkeuslakikomitea, jota johti vahoillinen varapresidentti Gennadi Janajev, ilmoitti ottaneensa vallan maassa ja palauttavansa järjestysen. Televisiokanavat näyttivät panssarivaunujen vyöryvän Moskovan keskustaan.
Pian kävi kuitenkin ilmi, että Venäjän presidentiksi suoralla kansanvaalilla valittu Boris Jeltsin sai tukea kansajoukoilta ja myös asevoimien yksiköiltä noustessaan vastustamaan poikkeuslakikomiteaa. Vallankaappajat eivät saaneet merkittävää kannatusta Moskovan ulkopuolisilla alueilla. Esimerkiksi Leningradin johto kanantti Jeltsiniä. Pienissä neuvostotasavalloissa odoteltiin pääkaupungin valtakamppailun ratkaisua ja tilanne kääntyikin kolmantena päivän Jeltsinin voitoksi.
Vallankaappauksen kukistuminen kiihdytti Neuvostoliiton hajoamista. Baltian maat saivat heti tunnustuksia itsenäisyysjulistuksilleen ja irtatuivat Neuvostoliiton hallintojärjestelmästä, mutta käytännössä valtaa siirtyi muuallakin merkittävästi neuvostotasavalloille. Vaikka Gorbatsov palautettiin virkaansa ja Neuvostoliiton keskushallinto tooimi edelleen, Moskovan uusi vallankäyttäjä oli Boris Jeltsin, jota tuki Venäjän parlamentti. Neuvostoliiton symboleja alettiin poistaa näkyviltä ja korvat Venäjän kansallisilla tunnuksilla, ja saman tapainen kehitys eteni syksyn mittaan myös pienemmissä neuvostotasavalloissa.
Joulukuun alussa 1991 Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän presidentit tapasivat Valko-Venäjällä ja julistivat Neuvostoliiton lakanneeksi olemasta. Samalla he perustivat uuden valtioliiton, jonka nimeksi annettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY). Siihen liittyivät kohta lähes kaikki muutkin neuvostasavallat, jotka itsenäistyivät. Joulukuun lopulla myös Grbatshov totesi Neuvostoliitn hajonneen, ja sen merkiksi vaihdettiin Moskovassa Kremlin tornissa liehunut punalippu Venäjän trikoloriin.
Lähdeaineisto: Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti