Elokuun puolivälissä olin Suomessa ja kävin Luumäellä tilaisuudessa, jossa paljastettiin muistokivi Suomen armeijassa jatkosodan aikana suomalaisessa asepuvussa taistelleille virolaisille vapaaehtoisille. Paikalla oli paljon vanhoja suomalaisia upseereita. Olin iloinen, että virolaisveteraanien joukossa oli niin paljon tuttuja. Myöhään illalla palasin Helsinkiin, josa ystävät olivat löytäneet minulle asunnon, jota saatoin aina käyttää. Aioin vaimoni kanssa palata Tallinnaan seuraavan päivän aamuna.
Minulle soitettiin aamulla ennen kuutta ja kerrottiin, että Moskovassa oli alkanut vallankaappasu. Sellaiset poikkeukselliset poliittiset tilanteet vaikuttivat minuun kuin rummunpärinä vanhaan sotaratsuun. Informoin heti ystävääni Paul Goblea Washintonissa, hän oli ulkoministeriön Baltian-osaston johtaja. Soitin hänelle kotiin. Puhelin soi heillä tietenkin keskiyön jälkeen ja herätti heidät ensimmäisestä makeasta unesta. Paulin vaimo vastasi puhelimeen ja sanoi uniselle miehelleen: ”No niin tietysti, se on taas Lennart.” Mutta Goble reagoi viestiin kuin ammattimies, hän pukeutui ja ajoi ulkoministeriöön. Hä ehti sinne hiukan ennen ensimmäisten tietojen saapumista.
Sen jälkeen menin Tuglas-seuraan, jossa oli paljon puhelimia ja faksi, kaikki mitä tarvittiin. Soitin Tallinnaan avustajalleni ja annoin hänelle käskyn, että ulkoministeriön henkilökunnan on täysilukuisena oltava työpaikoillaan tunnin kuluttua. Sen jälkeen neuvottelimme puhelimitse joidenkin ulkomaalaisten ystävvieni kanssa tilanteesta ja mahdollisuuksista.
Oli onni, että satuin olemaan Helsingissä, koska sikäläisten viestiyhteyksien ansiosta saatoin johtaa Viron ulkoministeriötä paljon paremmin ja pitää yhteyttä ulkomaille suunnattomasti helpommin kuin Tallinnasta käsin. Minulle oli selvää, että oikea hetki on koittanut. Kaappaus saattoi saada käänteen suuntaan tai toiseen, mutta sitä oli käytttävä irtiriuhtaisuun Neuvostoliitosta myös de facto.
Sitten laadin kirjeen, Suuntauduimme taas Etykin puoleen, johon kuuluivat kaikki Euroopan valtiot samoin kuin Yhdysvallat ja Kanada. Kaikille Etykin jäsenmaille lähti heti kirje, johon sisältyi pyyntö ottaa huomioon Viron senhetkinen tilanne ja, luomalla uudestaan diplomaattiset suhteet, tunnustaa kansan tahto palauttaa itsenäisyys. Pääministeri Savisar oli myös samaan aikaan ulkomailla ja vieläpä Tukholmassa. Hän soitti minulle sieltä, tarkisti tilanteen Tallinnasta, ja kerroin hänelle, että tietääkseni autolautta Georg Ots, jolla meidän piti palata Tallinnaan, oli saanut tiedon, jonka mukaan Neuvostoliiton Itämeren laivasto on sulkenut Tallinnanlahden. Lisäksi kerroin, että panssarikolonna Pihkovasta on lähtenyt liikkeelle kohti Tallinnaan. Sitä vastoin uutiset Moskovasta palajstivat, ettei vallankaappausta johdettu lainkaan leniniläisten periaatteiden mukaan. Terroristi Lenin oli nimittäin tehnyt tarkat suunnitelmat vallan haltuunottamista varten. Siinä oli määritelty tärkeimmät valtauskohteet: viestikeskuksest, rautatieasemat, hallitus- ja postirakennukset, kasarmit, poliisilaitokset ja niin edelleen.
Savisaar päätti tulla Helsinkiin ja pyysi minua ottamaan yhteyttä Tallinnaan, jota häntä hakemaan lähetettäisiin pieni moottorivern, jos se laivaston sulusta huolimatta pääsisi matkaan. Hän päättää sitten, palatako Viroon. Sain sitten erään suomalaisen viraston välityksellä puhelun, jossa tiedusteltiin, olisinko valmis keskustelemaan puhelimitse Georgi Arbatovin kanssa. Hän, Moskovan Yhdysvaltain- ja Kanadan-instituutin johtaja, oli slllä hetkellä Helsingissä ja asui Palace-hotellissa sataman läehllä. Vastasin myöntävästi, ja Arbatov pyysi minua soittamaan kaukopuhelun perheelleen Moskovaan. Hän ei tiennyt mitään perheensä kohtalosta. Puoli tuntia myöhemmin sain yhteyden hänen poikaansa, joka kuvaili minulle tilannetta Moskovassa, joten saatoin sitten välittää rauhoittavan viestin Arbatoville.
Savisaar pääsi lentokoneella Tukholmasta Helsinkiin. Me tapasimme Tuglas-seurassa ja vihdoimme siellä ajatuksia. Sanoin pitäväni tilannetta hyvin otollisena: nyt meillä oli tilaisuus käytettävissä. Ulkopuolinen maailma ymmärtää, jose me otamme nyt etäisyyttä Neuvostoliittoon ja irrottaudumme siitä. Savisaar ei ottanut mitään kantaa, uskon, että hän luotti siinä ulkopoliittisessa tilanteessa minun vaistooni. Lähdimme kahdestaan Arbatovin luokse, jota en ollut aiemmin tavannut, ja analysoimme tilanteen. Arnatov oli minulle kiitollinen saatuaan tietoja perheestään. Mottorivene pääsi Tallinnasta Helsinkiin neuvostolaivaston sulusta huolimatta – vene oli pieni. Savisaar päätti palata saman tien Tallinnaan. Saatoin hänet veneelle, purstimme kättä. Ennen veneeseen astumistaan hän kääntyi puoleeni ja sanoi miltei samoin kuin 15. toukokuuta 1990, jolloin Viron hallituksen rakennus piiritettiin: ”Siinä tapauksessa, että et saa minulta mitään viestiä Tallinasta keskiyöhön mennessä, sinun täytyy nostaa metakka kaikissa tiedotusvälineissä.” Hän ei muuten soittanut minulle enää Tallinnasta, hänellä ei ollut siihen enää aikaa, mutta sain ulkoministeriöstä tiedon, että hän oli päässyt onnellisesti perille. Se oli minulle lisätodiste siitä, ettei neuvostolaivasto vartioi Tallinnan lahtea kovinkaan innokkaasti. Neuvostoliiton Itämeren-laivasto oli kyllä paikalla, mutta sen osuus rajoittui siihen, siinä kaikki.
Palasin sitten Tuglas-seuraan, jossa järjestettiin lehdistötilaisuus. Olin hyvällä tuulelle ja se pisti myös silmään – minulta kysyttiin, mihin varma uskoni perustuu. Ei ollut vielä tiedossa, että oli valmistellut edellä mainitun kirjeen Etyk-maille. Vastasin: ”Oletteko koskaan nähnyt kenraalia, joka osaisi lypsää lehmää?” Vastakysymykseni nostatti kovan naurunremakan, tuntui minusta sopivan täydellisesti Moskovassa tapahtuneeseen sotilasvallankaappaukseen.
Lähdeaineisto: Lennart Meri Virolle elätty elämä ISBN 978-951-31-3777-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti