maanantai 26. syyskuuta 2011

Devalvaation jälkimainingit



















Sain tuntea devalvaation nahoissani. Ensin oli arvosteltu, kun ei devalvoitu. Kun sitten devalvoitiin, sama juttu. Oikea ratkaisu molemmissa tapauksissa olisi arvostelijoiden mielestä ollut keskuspankin päällikön ero. Kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että Suomen ankin johtokunnan puheenjohtaja ei yksinkertaisesti voi eikä saa yksin vastata näin suurista asioista. Pankissa sitä paitsi kerta kaikkiaan loppui ruuti puolustustaistelusssa, kun ei ajoissa saatu tulopoliittista tukea miltään taholta.

Pääministeri Ahon ja minun välit kiristyivät merkittävästi devalvaation jälkeen, joskaan ei minun aloitteestani. Kosto oli pienessä piirissä luvattu – mistä, en tiedä, mutta ajatus jäi elänään. Ahon vankkana tukimiehenä oli Seppo Kääriäinen, keskustan aina valpas taustavoima tämäntyyppisissä asioissa. Hänhän oli myös pankkivaltuusmies, joka devalvaatiokokouksen jälkeen kuului luvanneen, että ”asiaan ” palattaisiin. Kääriäinen hallitsee mestarillisesti juonittelupolitiikan kiemurat. Arvelisin, että Kääriäinen myös kaikkein eniten puhalsi Ahoa niskaan vaatien toimia minun kukistamisekseni.

Kuvaavaa on, että samainen Kääriäinen viimeisenä päivänään kauppa- ja teollisuusministerinä keväällä 1995 nimitti avustajansa, toisen keskustajuonittelijan, Jussi Yli-Lahden KTM:n ylitarkastajaksi jyrkästi vastoin ministeriön ehdollepanoa. On vaikea kuvitella, että joku muu poliitikko olisi menetellyt yhtä röyhkeästi.
Sanomalehdissä pidettiin Kullbergin eroa tai erottamista nyt välttämättömänä. Itse ymmärsin hyvin arvostelun sen kohdan, jossa sanottiin, että Suomen Pankkia vaivasi uskottavuusongelma devalvaation jälkeen.

Juuri tämä uskottavuusongelma mielessäni menin maanantaiaamuna 18 marraskuuta klo 10 tasavallan presidentin luo pyytämään eroa. Taskussani minulla oli valmiiksi muotoiltu eroanomus ”Pyydän kunnioittavasti eroa Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan virasta.”
Presidentti oli kuitenkin heti asiasta toista mieltä. Sain myös selityksen sille, mitä hän oli tarkoittanut aikaisemmin syksyllä sanoessaan, että eroaminen devalvaation vuoksi on täysin perustelematonta. Nyt hän sen sanoi: ”Mitähän siinä tulisi, jos kaikki devalvaation vastustajat ja vakaan markan puolustajat jättäisivät paikkansa? Pitäisikö silloin tilalle ottaa pelkästään devalvaation kannattajia?” Näin hän sai minut ylipuhutuksi. Jälkikäteen minulla on kyllä syytä syvästi katua, etten silloin pysynyt itsepäisesti eroanomukseni takana.

Keskustelussamme presidentti otti esille myös kollegojen, Kalevi Sorsan ja Markku Puntilan eronpyynnöt. Hän pyysi minua esittämään terveiset Sorsalle, että hän toivoi tämän peruuttavan eroanomuksensa samoista syistä kuin hän toivoi minunkin jäävän paikalleni. Kalevi Sorsa oli kirjeessään presidentille perustellut eroaan seuraavasti:”Suostumiseni tulopoliittiseen selvittelijän tehtävään ilmaisi sitoutumistani vakaan rahanarvon politiikkaan. Suomi on nyt pakotettu poikkeamaan tältä linjalta.” Totta tietenkin oli, että hänen ehdottamansa tuloratkaisu oli kaatunut. Pari päivää myöhemmin Sorsa sanoi Demarille antamassaan haastattelussa, että hän vielä miettii eroaan keskuspankista: ”Tilanne on kohdallani hyvin ristiriitainen. Jos presidenttin pyytää jotakuta vielä miettimään, niin ei käi tässä maassa ole ketään, joka ei miettisi. Eikä pidä ollakaan.” Hän harkitsti asiaa vielä jonkin aikaa, ja joulukuun 5. päivänä hän lopulta veti pois eroanomuksensa. Ainakin minä olin siitä tyytyväinen.

Markku Puntilan tilanne oli toisenlainen. Hänen lähtöönsä liittyimmyös vaikeuksia pankin sisäisissä henkilösuhteissa, ja minäkin oli osallinen niissä. Puntila oli allekirjoittanut eronpyyntöönsä perjantaiaamuna, marraskuun 15. päivän. Kenenkään kollegan kanssa puhumatta hän antoi julkisuuteen tiedotteen, jossa jo kerrottiin, että tohtori Puntila ei enää osallistu pankin johtokunnan työsknetelyyn. Luultavasti hän oli jo silloin ainakin alustavasti ehtinyt puhua presidentin kanssa, joka sittemmin kertoi minullekin, että minkäänlaiset vetoomukset eivät tehonneet Puntilaan.

Pidin Puntilan eroa valitettavana, sillä hän oli pankissa ja johtokunnassa hyvin tärkeä henkilö. Hän oli työteliäs ja taitava rahapolitiikan asiantuntija. Olin Markku Puntilan kanssa läheisessä yhteistyössä yli 17 vuotta, 1974-1991. Koko ajan hän oli lähin avustajani rahapolitiikan hoidossa. Myös Mauno Koivisto oli pääjohtajana ollessaan turvautunut häneen hyvin paljon asioita valmisteltaessa.

Käyntini presidentin luona eroasiassa päättyi siihen, että hän pyysi minua itse muotoilemaan tiedotteen keskustelustamme, sillä olimme yhtä mieltä, ettei asiasta ollut soveliasta järjestää juhlallista tieodotustilaisuutta kysymyksineen ja vastauksineen. Lähtiessäni presidentin linnasta linnanpiha oli taas kerran täynnä toimittajia ja valokuvaajia, jotka välittömästi hyökkäsivät kimppuuni kysyen eroanko vai enko eroa.

Seuraavana päivänä, 19. marraskuuta, presidentti Koivisto itse tuli julkisuuteen ja varoitti kuvittelemasta, että vakaan markan linja olisi nyt hylätty. Kyse oli vain tilapäisestä tappiosta, josta on jatkettava sitkeästi eteenpäin.

Lähdeaineisto: Rolf Kullberg … ja niin päättyi kulutusjuhla ISBN 951-0-21416-7

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti