Väkivaltaisuudet Liettuassa

Sunnuntaina, 13. tammikuuta Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot valtasivat Liettuan pääkapungissa Vilnassa panssarivaunujen ja konetuliaseiden avulla radio- ja televisiokeskuksen. Valtauksessa kuoli 14 siviiliä ja haavoittui 48. Sotilaati julistivat Liettuaan sotatilan ja öisen ulkonaliikkumiskiellon, jotka Liettuan hallitus kumosi.
Jouduin tapahtumien jälkeen arvostelun kohteeksi: olin myötäillyt liikaa neuvostojohdon näkemyksiä ja antanut johtaa itseni harhaan. Norjalainen Dagbladet julkaisi piiroksen, jossa Brezhnev tarjoili Gorbatsoville Liettua-pihviä ja minut kuvattiin tuolin ääreessä istuvaksi koiraksi, joka odottaa saavansa palan. Minun väitettiin sanoneen, että olin saanut informaatiota siihen suuntaan, että Neuvostoliiton asevoimien taholta ei tultaisi turvautumaan väkivaltaan Baltiassa.

Tämä ei ollut totta, olin vastannut väkivallan mahdollisuutta korkesvaan kysymykseen yksinkertaisesti: minun tiedossani ei ollut, että olisi ollut olemassa jokin erikoinen vaara verenvuorakukseen.
Suomen hallitus antoi samana päivänä lausunnon, jossa ilmaistiin huolestuneisuus yhteenotoista ja vedottiin neuvostohallitukseen väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Siinä korostettiin, että ongelmat on ratkaistava neuvotteluteitse ETYK:ssä hyväksyttyjen periaatteiden mukaisesti.

Pohjoismaiden pääministerit saivat aikaan yhteisen kirjeen lähetettäväksi Mihail Gorbatsoville. Pyrkimyksemme oli saada yhteispohjoismainen kanta lieväksi, jotta oma kansallinen kantamme olisi ollut sitä jyrkempi. Kirjeen sananmuoto oli kuitenkin yhdenmukainen Suomen kannanoton kanssa. Kirjeessä vaadittiin vuoropuhelun aloittamista ja pidättäytymistä sotilaallisista toimista.

Kun tiistaina 15. tammikuuta pidimme Holkerin, Paasion, Wetergårdin, Kalelan ja Mannisen kanssa neuvoa tilanteesta, totesimme, että Yleisradio pyöritti radiouutisissaan väärää tulkintaa sanomistani. Totesin, että ”Yleisradiolle voisi suositella, että käyttäisivät minun ilmaisujani, jos on kysymys siitä, mitä olen sanonut”.
Sanoin myös ”Tässä täytyy vaan kärsiä tätä hommaa. Nyt kun on tunnittaiset uutiset, niin erikoisesti radiossa ja johonkin mittaan televisiossa ja lehditössä on hirmuinen paine saaada jotakin uutta sanottavaa ja kommentoitavaa.”

Felix Karasev otti yhteyttä ja oli pahoillaan tilanteesta, johon olin joutunut. Hän koki myös olevansa tulilinjalla. Hän korosti, että hänen minulle ennen Vilnan tapahtumia antamansa informaatio perustui hänen tammikuun alkupäivinä Anatoli Tshernjajevin ja NKP:n keskuskomitean sihteerin Valentin Falinin kanssa käymiinsä keskusteluihin. Hän korosti, että vaikka hän ei ollut sen jälkeen saanut uutta informaatiota, hänellä ei ollut syytä epäillä tiedon olennaisesti muuttuneen. Hän painotti, ettei ollut puhunut uusta kuin yleisistä tavoitteista.

Karasev kritisoi voimakkaasti sekä Viron ja Latvian venäläisten inter-liikeitä mielettömistä vaatimuksista ja kyvyttömyydestä ymmärtää demokratiaa että Moskovan kyvyttömyyttä ottaa oppia aikaisemmista katastrofeista. Tiedotus olisi tullut aloittaa heti.

Mauno Koivisto kirjoittaa, että kannanottoni tilanteeseen:
”Tilanne Baltiassa on mennyt pitemmän aikaa huonoon suuntaan. Se on ollut kaikkien nähtävissä. Se on mennyt huonompaan suuntaan Neuvostoliiton, Baltian ja Baltian maitten asukkaiden kannalta. ”
Samana iltana MTV:n haastattelussa sanoin: ”Koetin tehdä selväksi meidän sympatiamme, meidän ymmärtämyksemme heidnän pyrkimyksiänsä kohtaan, mutta minusta on korkea aika, että olemme myös rehellisiä sen suhteen, mihin asti olemme mukana.

Seuraavana viikonloppuna tapahtui taas: tammikuun 20. päivänä Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukot ottivat hetkeksi haltuunsa Latvian sisäministeriön. Tulituksessa kuoli neljä ihmistä ja 11 haavoittui. Suomi vetosi jälleen väkivaltaisuuksien lopettamiseksi.

Yleisradio jatkoi edelleen linjallaan. Erityissti tässä työssä kunnostautui yhtiön Moskovan-kirjeenvaihtaja Mikko Eronen. Minusta Eronen toteutti aktiivisesti julkituomaansa ohjelmaa: Gorbatsov oli korvattava sotilasvallalla.

Helmikuun 5. päivänä Gorbatsov lähetti kirjeen, jossa hän selitti tilannettansa ja tilannetta Baltiassa. Gorbatsovin avustajan Tshernjajevin muistelmien mukaan samana päivänä lähti kirje muillekin valtionpäämiheille, mm. Bushille, Mitterrandille, Italian pääministerille Giulio Andreottille ja Espanjan pääministerille Felipe Gonzalesille.

Gorbatsovin kirje alkoi näin:
Kunnioitettu Herra Presidentti, kallis ystävä,
Maani on vaikeassa tilanteessa. Asenteenne sallii minun kääntyä puoleenne näin. Olen syvästi yhtä mieltä kanssanne, että nyt on erityisen tärkeä varjella kaikkea sitä myönteistä, joka on saavutettu perestroikan viime vuosina mm. neuvostoliittolais-suomalaisissa suhteissa, jotka jo pidemmän aikaa ovat olleet Euroopassa tapahtuvan myönteisen kehityksen virittäjiä.”

Kirjeen jälkeen Felix Karasev otti yhteyttä. Hän totesi Gorbatsovin kirjeen osoittaneen, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat kunnossa. Karasev piti tilannetta Neuvostoliitossa hyvin vaikeana, jopa vaarallisena. Karasevin mukaan kysymys on siitä, kuinka kauan Gorbatsov kestäisi.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1