Mikäli Gorbatsov olisi siirtynyt syrjään vuoden 1990 lopussa, hän olisi jäänyt historiaan yhtenä 20. vuosisadan suurimmista valtiomiehistä. Vajaassa kuudessa vuodessa hän oli lopettanut Neuvostoliitossa kommunistisen puolueen yksinvallan ja siirtänyt syrjään sitä vuosikymmenet sitä johtaneen vanhan kaartin, luopunut valtiollisesta ateismista ja antanut tuhat vuotta aikaisemmin perustetulle ortodoksiselle kirkolle ja eräille muille uskontokunnille toimintavapauden, tuonut maan kultturielämään siitä aikaisemmin puuttuneen avoimuuden, uudistanut historian antaman kuvan menneisyyden pimeistä kausista, antanut niin neuvostotasavalloille kuin alueillekin aikaisempaa suuremman taloudellisen ja poliittisen liikkumavapauden, lupunut valtion taloudellisesta monopolista sekä palauttanut yksityisomaisuuden ja yrittäjyyden, supistanut Neuvostoliiton asevoimia ja turvallisuuselimiä ja saattanut ne demokraattisempaan poliittiseen valvontaan, antanut Itä-Euroopan maiden valita oman tiensä, tehnyt lukuisia aseidenriisuntaa koskevia aloitteita sekä normalisoinut maansa suhteet Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan. Kaikki tämä osoittautui riittämättömäksi pelastamaan neuvostososialismia.
Jeltsinin nopea nousu Venäjän federaation johtoon muodosti NKP:lle ja Gorbatsoville itselleen kasvavan ongelman, jota vielä kärjisti puolueen sisällä vaikuttaneen vanhoillisten piirien kasvava painostus. Vaikka Gorbatsov jakoikin osan Jeltsinin tavoitteista, hän ei hyväksynyt tämän valitsemaa toimintatapaa vaan katsoi sen vain vaikuettavan uudistusten toteuttamista. Siksi hän joutui lopulta tilanteeseen, jossa hänen oli pakko valita vanhoillisemman politiikan ja Jeltsinin edustaman linjan välillä. Päätyminen ensiksi mainittuun vaihtoehtoon johtui ennen muuta siitä, että hän uskoi sillä tavalla pystyvänsä patoamaan kaikkein vanhoillisimpien piirien pyrkimykset. Samalla hän uskoi, että Jeltsin tukijoineen pakotettaisiin tässä tilanteessa antamaan tukensa hänelle. Lisäksi Itä-Euroopan tapahtumat syksyllä 1989 olivat osoittaneet, mitä voi tapahtua, jos poliittinen johto ei lähde mukaan uudistuksiin ja antaa sosialistista yhteiskuntaa hajottaville voimille vapaat kädet. Koska Gorbatsovin perimmäisenä tavoitteena oli yhä parantaa sosialistista yhteiskuntaa, hän lähti vanhoillisia voimia vastaan vanhalla tutulla taktiikalla, jos et voi kukistaa vastustajaasi välittömästi, liity heihin väliaikaisesti.
Gorbatsovin pyrkimys ottaa NKP:ltä pois sen nauttimat etuoikeudet herätti luonnollisesti vastustusta. Kun muut poliittiset ryhmittymät saivat asteittain vuoden 1988 jälkeen oikeuden asettaa ehdokkaita vaaleihin, oli NKP.n erityisasema jo murtumassa. Puolueen jäsenmäärä kääntyi laskuun 1980-luvun lopulla ja vauhti kiihty vuonna 1980. Kun NKP piti vuonna 1990 viimeiseksi jääneen 28. edustajakokouksensa, sillä ei ollut enää valtamonopolia. Eri neuvostotasavaltojen kommunistiset puolueet olivat lisänneet omaa määräysvaltaansa, ja erityisen kohtalokasta oli oman kommunistisen puolueen perustaminen Venäjälle, kilpailihan se kaikkia muita puolueita paremmista lähtökohdista vallasta NKP:n kanssa. Samanaikaisesti Neuvostoliittoon alkoi syntyä myös ei-kommunistisia puolueita. Ne perustettiin yleensä joko läntisten esikuvien mukaisesti tai sitten ne syntyivät yksittäisten poliittisten johtajien ympärille. Tilanteelle oli tyypillistä se, että puoluekenttä eli koko ajan. Vanhat puolueet katosivat tai liittyivät yhteen ja uusia puolueita perustettiin. Näin Neuvostoliittoon ei syntynyt missään vaiheessa toimivaa puoluejärjestelmää san länsimaisessa merkityksessä.
Gorbatsovin kansantaloudessa käynnistämät uudistushankkeet olivat yksi toisensa jälkeen joko epäonnistuneet tai jääneet keskeneräisiksi. Syksystä 1990 lähtien käynnistetyt uudistukset merkitsivät kaikkein radikaalimpien markkinatalouteen tähtäävien hankkeiden hylkäämistä ja nojautumista aikaisemaa enemmän asteittaisiin ja usein puhtaasti hallinnollisiin menetelmiin. Neuvostoliiton taloudessa oli talvella 1990-1991 neljä suurta ongelmaa, joihin Gorbatso ei löytänyt ratkaisua. Ensinnäkin maan bruttokansantuote jatkoi nopeaa alentumistaan pudoten vuonna 1991 jo yli 10 %. Myös työn tuottavuus aleni edelleen. Toiseksi maan budjettia ei onnistuttu tasapainottamaan. Tähänkin oli useampia syitä. Valtio ei kyennyt kokoamaan itselleen entiseen tapaan verotuloja eikä menopuolta vastaavasti pystytty supistamaan tarvittavassa laajuudessa. Maan johdon päätös hakea helpotusta setelirahoituksen kautta eli painamalla lisää ruplia ei ratkaissut ongelmaa vaan johti inflaation voimistumiseen. Sotilaallista kulusta oli pakon edessa saatu supistettua, mutta sotateollisuuden laitosten muuttaminensiviilituontantoon ei ollut onnistunut. Kolmanneksi maan ulkomaankauppa oli epätasapainossa, sillä vaikka tuonti supistui nopeasti, vienti supistui vielä nopeammin. Lisäksi vientihintojen kehitys oli Neuvostoliiton kannalta epäedullinen. Neljänneksi lukuisat talousuudistukset synnyttivät kasvavaa apävarmuutta harjoitettavasta politiikasta sekä er elinten ja viranomaisten välisistä suhteista. Tilannetta monimutkaistivat lisää keskusvallan ja alueiden väliset kiistat niin taloudellisesta päätöksenteosta kuin resurssien jakamisestakin.
Neuvostotalouden kasvavat ongelmat vuoden 1991 ensimmäisen puoliskon aikana kärjistivät Gorbatsovin suhteita sekä vanhoillisiin että uudistajiin ja lisäsivät epäuskoa perestroikan onnistumismahdollisuuksiin nähden.
Kansallisuuspolitiikan alueella Gorbatsovin tavoitteena oli vuodesta 1990 lähtien ollut vanhanmallisen liittovaltion hallittu purkaminen ja korvaaminen aikaisempaa suuremman liikkumavaran yksittäisille alueille ja tasavalloille antavalla järjestelmällä. Baltian mailla oli johtava rooli neuvostotasavaltojen ”kapinassa” Moskovan keskusvaltaa vastaan. Niiden kansanrintamat olivat järjestäytyneet poliittisiki puolueiksi vuoden 1989 alkuun mennessä ja ryhtyneet ajamaan systemaattisesti laajempaa itsemääräämisoikeutta vedoten Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa mainittiin yksittäisten tasavaltojen eroamisoikeus. Viro, Latvia ja Liettua olivat kieltäyneet osallistumasta Grbatsovin maaliskuuksi määräämään liittovaltion tulevaisuutta koskeneeseen kansanäänestykseen, koska he katsoivat, että siihen osallistuminen olisi merkinnyt neuvostovallan epäsuoraa tunnustamista. Jeltsin pyrki johdonmukaisesti heikentämään Gorbatsovin asemaa. Niinpä hän esimerkiksi tuomitsi tammikuussa 1991 Baltiassa käytetyt sotilaalliset toimet ja julisti venäläisten tukea Balttien itsenäisyyspyrkimyksille.
Lähdeaineisto: Heikki Kirkinen Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti